torstai 12. tammikuuta 2017

Mä olen taas täällä.. Kahvilassa. Taas yksin. Söin kotona ostamiani ruokia ja lähdin kaupan vessan kautta keskustaan. Loput ruoasta on edelleen mun repussa. Se haisee valkosipulille. Kasvoni ovat turvoksissa. Itse olen uupunut ja tympääntynyt kaikkeen. Mun kuuluisi olla nyt tunnilla. Äitini maksaa niistä. Mutta en ole.  En tiedä, miten palata ruotuun ja saada asiat tehdyiksi.. Mielessäni kävi keskeyttää koko homma.. Tunnustaa tappio miljoonas kerta ja lähteä itkien kotiin Helsinkiin. Lay down your arms.. Give up the fight.  Niin kuin tunnetussa Green Dayn biisissä sanotaan. Mutta mitä mä teen, kun tuun kotiin?? En osaa syödä normaalisti, syömisiäni vahdittaisiin, vailla mitään tekemistä, päämäärää.. God, i wish this would stop.. Mä haluaisin lopettaa perheeni luottamuksen pettämisen.. He ovat saaneet pettyä liian monta kertaa kestettäväksi.. En ymmärrä, miksi he vieläkin uskovat minuun??? Aina kun he sanoivat mulle uskovani muhun,  mun sydäntä kirpaisi ja sisäinen ääni huusi "älkää! Kaikki on valetta, huijausta..olette väärässä! Luovuttakaa mun suhteen.."  Niin mun on helpompi jatkaa tätä olemassaoloa.. Omatunto ei kiduttaisi niin pahasti. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

I want to go gome

Mä olen kirjoitellut tänne useasti viime päivinä. Noina päivinä minua on seurannut outo tunne...kunnes sain muotoiltua siitä ajatuksen. Huomasin ajattelevani usein, että haluan kotiin. Se on sinänsä hämmästyttävää, koska useimmiten Helsingissä ollessani ajattelen jatkuvasti, että haluan pois. Nyt kuitenkin minut valtasi ikävän tunne. Mulla on ikävä meidän kotia..mun perhettä..he ovat jatkuvasti ruudun toisella puolen, kun keskustelemme skypessä. Enkä koskaan jaksa näitä keskusteluja..mulla on valtavavan väsynyt olo jatkuvasti ja joudun ponnistelemaan saadakseni edes jotakin ulos suustani. Pahinta on silloin, kun he haluavat videokuvan. Huomaavatko he kasvoni turvotuksen? Laihtumiseni? (En oikeasti tiedä, olenko laihtunut). Noin kuukausi sitten painoin 58 kg. Se on mulle paljon. Olin nyt kesällä 2016 taas sillä leirillä ja sieltä palattuani 21.7. painoin 54 kg. Silloin en syönyt lähes mitään. Nyt tammikuussa 2017 en tiedä, paljonko painan. Enkä ehkä halua tietää..Tämä on helvetin kiero noidankehä. Saadakseen aikaan jotakin pitää olla energiaa..jotta saisi energiaa,pitää syödä..jos joudun syömään normaalisti, se karkaa käsistäni ja ajaudun ahmimaan...ahminta väsyttää ja masentaa...se tarkoittaa, ettei energiaa ole. Eli en sittenkään saa mitään aikaiseksi. Haluan kotiin.

chronology

Näissä kirjoituksissani on yhdessä vaiheessa ollut kolmen vuoden väli. Ja yritin muistella noiden vuoden tapahtumia. Haluan lyhyesti nyt luetella ne päätapahtumat, jotka muistin.

Eli kesän alussa 2013 lopetin kirjoittamisen. Siinä vaiheessa kerroin äidille ensimmäistä kertaa avoimesti ongelmastani (vanhojen kirjoitusteni perusteella teinkin sen jo syksyllä 2012..) Olin niin väsynyt kaikkeen ja epätoivoinen, etten enää paljoakaan välittänyt, mitä tulisi tapahtumaan. Tottakai äiti tiesi tämän ongelman aikaisemminkin..mutta kai siihen oli helpompi olla puuttumatta, silloin kun sitä ei suoraan hänelle sanottu. Toisaalta, kirjoitusteni mukaan äiti poistatti vessoista lukot...kai siihen oli yksi ja ainoa syy..mun oksenteluni? Silti en muista, että oltaisiin puhuttu siitä mitään ennen kuin...tai ei...nyt muistin, että kun kerroin äidille, aloin syömään hänen vahtinsa alla..ja yhden kerran, kun olin syönyt (kyseessä oli normiateria, ehkä kasviksia oli hieman liikaa, mutta kaiken kaikkiiaan normaali lautasellinen ruokaa vain) enkä kestänyt sitä oloa...ja äiti oli vieressä..ja sanoin vaan, etten kestä ja meen oksentaa ja ryntäsin vessaan...niissä oli vielä lukot..äiti meni ovelle ja suostutteli mut ulos..itkin ja olin hysteerinen, mutten oksentanut. Ne lukot poistettiin siis vasta sen jälkeen.

Kesällä me lähdettiin Latviaan kaksistaan. Mun pikkusiskon piti tulla sinne myöhemmin. Oltiin siellä kaksi viikkoa. Useat päivät olivat mulle painajaisia..söin päivän mittaan jotai normiruokaa, mutta illalla purin ahdistustani hotellihuoneessa kokonaisiin litran jäätelöpakkauksiin...se oleminen siellä oli hyvin ahdistavaa...olin koko ajan kiinni äidissä, ja hänen läheisyys on mulle ylivaikeaa silloin, kun fyysinen olo on, mikä on..koska noina hetkinä vihaan häntä. Tuntuu, että hän on se, jonka takia joudun tuntemaan tätä häpeää..nöyryytystä. Enkä voi tehdä mitään. Sellainen olo mulla oli tosi usein siellä Latviassa ollessamme. En oksentanut tuona matkana ollenkaan. Ja..paisuin jonkin verran...se paisuminen jatkui, kun tulimme takaisin. Olin epätoivoinen, vihasin itseäni..mulla alkoi kivut, tuntui, että mahan iho vaan venyy ja venyy..ja se sattui. Silti jotenkin kestin sen..aika huonosti tosin. Muistan ostaneeni kokonaisen kakun..sellaisen prinsessakakun pakasteesta..en jaksanut sulattaa sitä ja söin sen melkein kokonaisena puolijäisenä..kun olin syömässä sitä loppuun, äiti tuli huoneeseen ja kysyi, mitä teen, että eiköhän nyt riitä jo...mä aloin itkemään ja sanoin, ettei sillä enää mitään väliä ole...

Aloitin tuolloin myös työt. Siivoojana eräässä paikassa. Sekö oli unelmieni täyttymys? Olin päässyt yliopistoon, sain siellä hyviä tuttuja, mulla oli mahdollisuus saada hyvä ammatti (kaikki, jotka aloittivat yliopiston samoihin aikoihin, kuin minä, ovat jo kirjoittaneet maisterin)..mutta päädyinkin siivoojaksi. En tosin jaksanut sitä kauaa..vain kuukauden. Sillä se oli fyysisesti liian raskasta..mun selkä ei kestänyt..nähtävästi luusto oli jo siinä vaiheessa kärsinyt..

Syksyllä 2013 kuoli isäni. En ymmärrä vieläkään, minkälaista olemassaoloni oli tuona aikana..Jotenkin se oli epätodellista. En edes pystynyt olla kovin surullinen..niin musta tuntui...tuntui, etten itkenyt tarpeeksi...tuntui, etten enää osaa tuntea samalla tavalla kuin aikaisemmin...ihan kuin kaikki tunteeni ja aistini olivat menettäneet toimintakykynsä. Muistan, kuinka kaduin sitä, miten paljon energiaa ja aikaa pistin syömisen kanssa pelleilyihini, ja niin vähän aikaa omistin isälleni..Kaduttaa kaikki ne sanat, jotka jäi sanomatta hänelle..joskus, kun mielessäni puhun hänelle, toivon, että hän kuulee..koska hänen pitäisi tietää...että hän merkitsee paljon enemmän, kuin osaan näyttää..Kyllä me tultiin tosi hyvin juttuun, mutta minusta tuntuu, että olisi pitänyt osata olla läheisempi..avoimempi..Kirjoitin jossain kirjoituksessa blogissa, ennen kuin tämä tapahtui, että isäni on välinpitämätön ongelmaani kohtaan. Se oli epäreilua ja mua kaduttaa, että kirjoitin näin. Uskon, ettei hän vain osannut suhtautua siihen..tai ei löytänyt tapaa, millä lähestyä sitä ja mua...isähän on isä..mies..ja paljon vanhempi kuin sinä itse. Tällaiset asiat ovat heille tuntemattomia..outoja..ehkä pelottaviakin. Hän yritti puhua mun kanssa tästäkin asiasta..ja se tuntui musta hyvin oudolta..vastailin kyllä hänen kysymyksiinsä, mutta olin silti iloinen, kun se keskustelu oli ohi. Mä olisin niin onnellinen, jos mun perheeni olisi voinut säästyä kokonaan näiltä mun hulluuksilta..Mutta se on mahdotonta. Ne koskettaa läheisiä aina. Ja satuttavat. 

Tuona aikana en myöskään oksentanut...luulen, että oksentamatonta jaksoa kesti minimissaan puoli vuotta ja maksimissaan ehkä n.8 kk. En muista siis tarkalleen, milloin aloin taas oksentamaan. Muistaakseni mun paino suurimillaan tuolloin taisi nousta n.80 kiloon.

Sitten on musta aukko. Oikeasti en muista paljon mitään ajasta kesä 2014 - kevät 2015. Muistan, että yritin opiskella ja välillä onnistuin siinä. Silti lopputulos on mitätön (opintopisteiden perusteella). Vain muutamia loppuun käytyjä kursseja. Enkä muista, miksi..tai minkälainen olo mulla oli...miten söin..oliko oksentelukierre paha..oliko se päivittäistä vai oliko kenties viikkojen tai kuukausien oksentamattomia kausia...En muista mitään. En muista, miten vietin ton kesän..luultavasti olin Suomessa..Onko tämä ihan outoa, etten muista tällaisia asioita?

Kesällä 2015 menin siskojen, V:n ja äidin kanssa yhdelle poliittiselle leirille (En nyt kerro tästä sen enempää. Olisi tosi pitkä kirjoitus ja joutuisin selittää ideologisia näkemyksiäni, ajatuksia siitä, minkälainen yhteisö pitäisi rakentaa, jotta ihmisen olisi mahdollista kehittyä ja tulla ehkä jopa onnelliseksi jne. Mun aivot eivät vain kykene tässä vaiheessa käsittelemään näin vakavia aiheita..surullista kyllä). Sain sieltä hyvin paljon sisäistä voimaa ja motivaatiota muuttaa asioita..ei pelkästään itsessäni. Kaikki näkevät, että meidän yhteisö on sairas. En kirjoita tätä halveksivassa sävyssä..tarkoitan, että on liikaa oireita...asioita, jotka viestivät siitä, että tosi moni asia ei ole kohdillaan...jo se, että lähes kolmasosa suomalaisista (luulen, että se prosentti maailmassa ei ole paljon pienempi) käyttää masennuslääkkeitä...alkoholiriippuvuudet..huumeet...itsemurhat. Epätoivo leijuu ilmassa. Ne luvut ovat pelottavia. Katastrofista viestiviä. Ja kaikki liukuu muuttuvaa tahtia yhä alemmas ja alemmas. Moraali..älykkyys..totaalinen degradaatio kaikilla osa-alueilla.

Tulin leiriltä ja olin siis täynnä motivaatiota toimia. Kuin yksilönä niin myöskin aktiivisena yhteisön jäsenenä. Valmistimme tutkielman ja esitin sen yhdessä konferenssissa. Siihen osallistui erilaiset Suomessa toimivat kansanliikkeet. Yleisöä oli n.70 ihmistä ja luulen, että on tarpeetonta kertoa, kuinka jännitin esiintymistä. Silti se meni tosi hyvin ja ihmiset oli hyvin kiinnostuneita ja esityksen jälkeen tulivat keskustelemaan, kiittämään esityksestä jne.

Aloitin syksyllä 2015 opinnot vakavalla mielellä. Ja olin pysynyt päätöksessäni hoitaa opiskelut kunnolla. Mutta...Marraskuussa 2015 meidän perheessä tapahtui onnettomuus. Tätini joutui sairaalaan. Tilanne oli hyvin vakava. Keskeytin opinnot ja lähdin toiseen kaupunkiin avuksi. Se oli hyvin raastavaa aikaa, kaikki oli periaatteessa minun vastuullani...etsin lääkereitä käsiini, keskustelin, kyselin, suunnittelin, juoksin paikasta toiseen etsien parhaita lääkkeitä jne. Silti musta juuri silloin (ehkä ainut kerta elämässäni) tuntui, että elämälläni on MERKITYS...päämäärä. Mun piti saada tätini takaisin jaloilleen. Kun olin lähdössä, mielessäni kävi automaattisesti ajatus, että kun joudun erilleen perheestäni, voin syödä niukemmin. Niin kuin haluan. Silloin kun he eivät ole vahtimassa ja neuvomassa. No..jossakin vaiheessa rupesin syömään siellä HYVIN niukasti..ja oikeastaan lakkasin syömästä melkein kokonaan. Ja laihduin.

Kun missioni oli täytetty helmikuussa 2016, tulin takaisin. Enää ei ollut päämäärää..tarkoitusta nousta joka aamu sängystä. En tiennyt, minkä takia nousen. Opiskelu ei enää innostanut. Olin taas nälkiintynyt, väsynyt ja vailla elämän suuntaa. Masennuin..ja rupesin syömään...ja ahdistuin...ja rupesin oksentamaan...sama kierre. Ja sitten mun paras ystävä A tuli Suomeen. Ja sain lisää innostusta pudottaa painoa..tästä alkaa se vaihe, kun rupesin hengaa todella usein A:n kanssa, tapasin AN:n treffipalstalla sekä sen yhden pakolaisen A:n porukassa...se tapahtui yhtä aikaa. 

maanantai 9. tammikuuta 2017

Long time, little changes

Lueskelin äsken mun neljä vuotta vanhoja tekstejä...lesbosuhde...tai ei se oikea suhde ollut, muutama tapaaminen ja säätö vain :D Mutta siis...tajusin, kuinka väärässä mä olin tosi monen asian suhteen. Joitakin kohtia oli suorastaan hämmästyttävää lukea. Mun mielipide homosuhteista on muuttunut täysin...tai no...uskon, että se on seuraus epävakaasta psyykkeestä. Psyykkinen ongelma siis. Kaikki esimerkit, mitä mun silmien eteen on osunut, ovat todistaneet tämän. Samahan se oli minullakin. Olin hyvin hyvin epävakaa. Olen sitä edelleen, mutta samalla olen joka tapauksessa vähän vanhempi..ja näen tietyt asiat nyt eri tavalla. Samoin mua hämmästytti, kuinka helposti syytin äitiä joistakin asioista..yhtään tajuamatta ja ylipäänsä ajattelematta, miltä hänestä saattoi tuntua. Olin ja joissakin asioissa tiedän olevani edelleen hyvin epäreilu häntä kohtaan. Niin se on aina...lähimmäiset ihmiset saavat kärsiä eniten..Niihin on helpointa purkaa pahaa oloa..koska heistä tietää, etteivät ne katoa mihinkään..eivät hylkää tekisitpä mitä vaan..pysyvät rinnallasi. Halusin vain kirjoittaa tämän, jotta monen vuoden kuluttua (jos niin tapahtuu), kun luen tätä blogia, näen, että sentään jotakin muutoksia mun päässä on tapahtunut :D Etten ihan täydellisesti jumita kehityksessä :D Tuo nyt on laiha lohtu, mutta pakko mun on edes jotakin hyvää tähän päivitellä :D

Halusin myös kirjoittaa tähän eräästä ihmisestä. Tapasin hänet viime keväällä netissä yhdellä treffipalstalla. En koskaan uskonut näiden tutustumiskeinojen tepsivän ja multa meni hyvin hyvin kauan aikaa ennen kuin uskalsin mennä tapaamaan yhtään ketään niiltä palstoilta..olin saanut todella monta ihanaa viestiä hyvin erilaisilta miehiltä..kaikki ne vaikutti hyvin mukavilta jne. mutta itsellä ei oikein riittänyt kiinnostusta ja itseluottamusta tutustua kehenkään niistä kasvotusten.

No, äidin painostamana ( :D ) päätin lopulta voittaa pelkoni ja mennä tapaamaan edes yhtä vaihtoehtoa..Muhun erityisesti tepsi äidin argumentit siitä, että olen kohta kolmekymppinen ja jään yksinäiseksi akaksi tällä menolla :D Siinä vaiheessa mulle ei ollut paljoakaan väliä, ketä mennä tapaa..mulle riittäisi se fakta, että olen ylittänyt itseni ja menin tapaamaan toista ihmistä :D Tuo oli muuten samoihin aikoihin (suurinpiirtein), kun rupesin hengaa tosi useasti entisen parhaan ystäväni A:n kanssa (tuntuu todella oudolta sanoa näin, mutta en tiedä, miten muuten voin toimia, kuin totuttelemalla itseni siihen, ettei häntä enää tule olemaan mun elämässä...Vannoin äidille, että jätän tämän ihmisen taakse...enkä näe keinoa kiertää tätä valaa..suhtaudun niihin aika vakavasti..varsinkin jos vannon jonkun läheisen elämän kautta...ja äidinhän elämän kautta mä taisin vannoa tämän..ja...ehkä he ovat sittenkin oikeassa hänen suhteen..olen nähnyt muutamia unia, jossa A paljastaa "oikeat kasvonsa"..en tiedä, olenko tullut hulluksi, mutta nuo unet ovat vaikuttaneet muhun..)...kävin tuolloin muun muassa pelaamassa jalkapalloa hänen ja niitten kahden pakolaisen kanssa...en ensimmäisellä kerralla tykännyt ollenkaan siitä yhdestä pakolaisesta..päinvastoin hän tuntui vastenmieliseltä...mutta kappas vain, muutama viikko myöhemmin me oltiinkin hyvin "läheisiä". No..nyt ei ole kyse hänestä.

Valitsin siis melkein umpimähkään pojan, jonka kanssa suostuisin tapaamaan. Se sattui olemaan 23-vuotias nuori mies..ulkoapäin hyvin pehmeäluonteisen ja kiltin näköinen. Hänen nimensä alkaa myöskin A:lla...nuo A:lla alkavat nimet oikein seuraavat mua elämässäni...entisen parhaan ystäväni nimi alkaa A:lla, täysin sama nimi on toisella hyvällä lapsuuden ystävälläni (hyvän siinä mielessä, että tunnen hänet hyvin, vaikken niinkään luota häneen), näiden kahden pakolaisen nimet alkavat moleemat A:lla ja nyt vielä taman pojan nimi. Sanotaan häntä sen vuoksi AN:ksi :D No, hän siis tuntui tarpeeksi mukavalta ja vihdoin uskalsin ehdottaa tapaamista. Me nähtiin kaupungilla...käveltiin vaan ja juteltiin parisen tuntia. Hänen kanssa oli yllätyksekseni helpompaa kuin osasin odottaa. Puhuttiin aika paljon ja naurettiin välillä eikä kiusallisia hetkiä oikeastaan ollut ollenkaan..Tosin, mulla oli silloinkin varasuunnitelma, jonka mukaan ex-paras ystäväni A soittaisi mulle kahden tunnin päästä, jotta voisin keksiä jonkun syyn, että lupasin muka auttaa sitä jossain illalla, ja voisin lähteä pois...Joka kerta tapaamisemme jälkeen lähdin A:n luokse...oli niin luonnollista kertoa hänelle kaikki...ihan kaikki, mitä mielessä ja sydämellä oli...nuo ajat ovat nyt menneitä..luulisin. En täysin voi sitä vieläkään uskoa.

Me ollaan AN:n kanssa nähty nyt jo melkein kokonaisen vuoden aikana vain n. 4 kertaa. Jokainen kerta on ollut selvinpäin (ehkä joistakin kuulostaisi oudolta kertoa tämä erikseen, mutta ne, jotka tuntee mut, tietävät, että tuo on mulle lähes mahdoton missio :D Okei..tuo nyt ei ole yhtään hauskaa...) ja jokaisesta kerratsa mulle on jäänyt tosi ihana tunne. Me ollaan toistaiseksi vaan halailtu ja pussailtu ja nyt, kun olen toisessa maassa (väliaikaisesti, käyn täällä TV-juontajien ja toimittajien kursseilla. Olen aloittanut ne kesän lopussa), me jatkuvasti kirjoitellaan toisillemme...tosin, mulla saattaa olla hyvin hyvin pitkiä taukoja mun viesteissä, koska taas on ollut tätä kierrettä syömisen/väsymyksen/stressin kanssa eikä joskus jaksa milläään...Tiedän, että tämä on tosi epäreilua, koska hän on niin kultainen ja hänen sanansa ovat aina niin ihania ja sydäntä lämmittäviä..

Hän muuten tietää mun ongelmista..ei tosin kaikista...hän ei tiedä aikaisemmista kännisekoiluistani mitään...mutta tuosta tilanteesta mun ystävän kanssa hän tietää..samoin syömisongelmastani. Silloin kun tuo tilanne tapahtui, kun lähdin pois kotoa, perheeni otti häneen yhteyttä...mä aluksi, kun sain tietää, meinasin kuolla häpeästä...hän siis kävi perheeni luona silloin, kun asuin sen yhden tuttumme V:n luona...he kertoivat hänelle kaiken tuosta mun ystävästä ja siitä, etten syö mitään jne. Ihme, ettei hän paennut kaiken tämän jälkeen...Meinaan, että me ehdittiin silloin tavata vain pari kertaa, ja sitä luulisi, että kun eteen sattuu heti tollanen tilanne, jossa voisi ajatella, että olen joku hysteerinen sekopää..no..luulen, että aika harva haluaisi sellaisia ongelmatapauksia elämäänsä..Mutta hän ei pelästynyt..hän jäi...ja on hyvin kannustava ja kärsivällinen mun kanssa...en ymmärrä, miten hän minua jaksaa...vastaan hänelle niin harvoin....silloin, kun mulla on harva tilaisuus nähdä hänet, kun olen Suomessa, siirtelen silti tapaamisia..ja silti hän odottaa eikä valita mistään. Hän sanoo mua usein täydelliseksi..mun omasta mielestä hän ei voi olla yhtään enemmän väärässä..Oikeasti. Mä en ymmärrä. Joskus mä mietin, mitä tapahtuu, jos ennemmin tai myöhemmin hän väsyy mun pelleilyyn ja katoaa mun elämästä?

Vielä yksi juttu. Luin yhdessä 4 vuoden vanhassa viestissä purkaukseni yhtä jätkää kohtaan, jonka kanssa mulla oli seksiä ja joka myöhemmin yritti myös suostutella mun siskoa seksiin mun läsnäollessa (läpällä tai ei en tiedä, eikä kiinnosta. Mun mkielestä se on sopimatonta joka tapauksessa)- Kirjoitin, että mulla oli tuon päivän jälkeen hyvin nöyryytetty olo ja että se on ohi sen jätkän kanssa. No..hän kirjoitti jossakin vaiheessa (ehkä vuosia myöhemmin) mulle kontaktissa jotain..ehdotti kai taas sellaista tapaamista...heitin siihen läpällä, että "joo..juoksen jo hurjaa vauhtia luoksesi" tai jotain tämän tyylistä..Sen jälkeen tais mennä vielä parikin vuotta ja nyt hän kirjoitti taas. Ja luulee, että tulemme tapaamaan. Miksi vastaan hänelle? Miksi esitän aikovani tavata hänet? Tietäen, että hänellä on mielessä vain yksi ja ainut asia. Minun elämässä on ihminen, joka välittää minusta (mielestäni just se, että sen jälkeen, kun hän sai tietää mun monista ongelmista, hän ei häipynyt, vaan pysyi ja kannusti ja jopa tapasi perheeni silloin, kun he sitä tarvitsivat, vaikka hän itse ei ollut siinä vaiheessa kuullutkaan heistä paljon mitään multa, puhumattakaan siitä, että olisi tavannut heidät..niin mielestäni tämä puhuu jo sen puolesta, että hän välittää) ja jolla on vahvoja tunteita mua kohtaan (hänen omien sanojensa mukaan)...Miksi siis kaipaan vielä jotain tällaista pelleilyä elämääni? Ymmärtäisin, jos olisin joku teini..Mutta herran jestas olen jo 26 vuotias!!!

Se saa mut ajattelemaan, että kun ihminen ei tunne itseään eheäksi..kokonaiseksi..hän tulee aina turvautumaan tällaisiin "itseluottamusta" lisääviin tyyppeihin..eikö se ole juuri se, että tietää jonkun haluavan sinut (vaikka puhtaasti fyysisestikin) saa minut jatkamaan tätä?

lauantai 7. tammikuuta 2017

Vuosi 2017. Mulla kuuluisi olla jo uusi elämä, uusi alku. Mutta ei. Olen luopunut ihmisestä, johon luotin enemmän kuin itseeni jo 20 vuoden ajan. Hän oli minun paras ystäväni A. Ja hän luultavasti halusi, että elämäni olisi ikuisesti päälaellaan.

       Hänellä oli suunnitelma. Hän manipuloi mieltäni. Hän veti mut mukaan kaikkeen likaiseen ja törkyiseen. Turhamaiseen olemassaoloon, jossa ei ole mitään tarkoitusta. Ja hän halusi, että jatkaisin näin. Ja että sairauteni pitäisi mua otteessaan edelleen. No..pitäähän se. Perheeni vannoi, että kaikki on näin. Hän on lahkon jäsen ja heitä opetetaan manipuloimaan. Saada ihminen kuilun partaalle..elämänsä pohjamutiin ja tarjota sitten ainoa pelastus - heidän lahko.

      He sanoivat, että hänellä oli tarkoitus viedä mut toiseen maahan, missä A ja hänen äitinsä omistavat ilotalon..mulle kuulemma löytyisi lämmin paikka siellä, silloin kun olisin oikeassa kondiksessa vastaanottamaan sen. Ja se aika olisi silloin, kun kuihtuisin syömättömyyden kautta sellaiseen tilaan, ettei aivoni kykenisi ymmärtämään enää paljoakaan...erottamaan oikean väärästä..se aika olisi myös silloin, kun alkaisin juomaan paljon. Ja olihan mulla menneisyydessä näitä kausia, joten tuo nyt ei olisi hirveän vaikeaa saada aikaan.

      Kun lähdin kotoa, anoreksia yltyi tosi pahaksi... Asuin tämän A:n luona. Hänen luonaan oleskeli  ja lähes asui tuolloin myös yksi pakolainen, jonka kanssa hän seuresteli hyvin lyhyen ajan..minkä jälkeen jätkä siirtyi hänen pikkusiskoon S:n (16 v.). Itse hän on 28..tai 26..en muista.

 Mä join yhtenä iltana itseni känniin. Tuo juomisen vaihe oli saamassa siis jo alkunsa..."Seurustelin" tuolloin yllämainitun pakolaisen ystävän kanssa..se oli lähinnä fyysistä, vaikka varsinaista seksikontaktia meillä ei ollut. Olin kirjautunut ulos perheeni asunnosta ja olin soittanut sossuun...kodista irtaantumisen prosessi oli siis täydessä vauhdissa.

    Ennen tätä iltaa, jolloin join itseni känniin soitin yhdelle tutulleni, joka seurusteli aikaisemmin pikkusiskoni kanssa ja jäi siitä lähtien perheellemme hyvin läheiseksi ihmiseksi. Selitin tilanteen, että olin lähtenyt pois kotoa ja aioin aloittaa uuden elämän omillaan...ja että näin alussa tarvitsin rahaa lainaksi. Rukoilin, ettei hän kertoisi mitään perheelleni, koska en halunnut, että he edes tietävät minun olevan tämän kaverini luona..kyllähän he arvasivat...ja kävivät hänen luonaan kyselemässä minusta vielä ennen kuin ehdin tulla kaverini luo...sen jälkeen kun karkasin...

Kun lakkasin syömästä, he lukitsivat minut sisälle. Pakottivat syömään eivätkä päästäneet ulos. He olivat hyvin huolissaan, koska tuolloin saatoin viettää hyvinkin 7 tuntia päivässä tämän A:n kanssa. Muutuin hurjaa vauhtia hänenkaltaisekseen perheeni mielestä. Aloin käyttämään hänen sanojaan..puhetapa muuttui..laihduin myös hurjaa vauhtia...

Olin kuolemaisillaan..mutta nyt kun ajattelen sitä aikaa, mua itkettää. Ja kauheinta tässä on se, että mua itkettää, koska...haluan takaisin siihen aikaan..Mä en itsekään ymmärrä...hän ei välittäisi vaikka kuolisin..ehkä hän jopa halusi sitä. Mikä motiivi? Hän on aina kadehtinut minua. Tämä on perheeni versio. Kadehtinut perhe-elämäämme. Koska hänellä ei kunnollista perhettä ole koskaan ollut. Hänen vanhempansa ovat eronneet...hänen äiti ei ole koskaan pitänyt hänestä huolta niin kuin äidin kuuluisi. Aina kun annan itselleni luvan ajatella sitä mahdollisuutta, että perheeni on oikeassa, mietin...mitä olin tehnyt hänelle? Miksi? Olen aina yrittänyt olla rehellinen ja auttaa aina, kun hän apua tarvitsi..joskus lainaamalla rahaa, joskus vaan puhumalla..en ehkä ollut paras auttaja, mutta en ole koskaan toivonut hänelle mitään pahaa..luotin häneen täydellisesti...puhuin aina niin avoimesti kuin ihminen saattaa puhua...hän tiesi minusta kaiken..KAIKEN. Jopa asioita, joita en ollut kertonut siskoillekaan. Miksi hän haluaisi minulle pahaa? Ihmiset lahkossa ovat sairaita. Se vaan on niin. Sitä ei pysty rationaalisesti selittämään. Näin sanoo perheeni. Miten voin kaivata sitä aikaa, niitä ihmisiä, jotka työnsivät minut päivä päivältä lähemmäs kuilun reunaa?

He säikähtivät muutoksia minussa ja aikoivat pitää minut lukittuna kotona. Ja syöttää väkisin. En voinut suostua siihen ja karkasin hyvin varhain aamulla. Juoksin sukkasilla. Mulla oli valmiina reppu täynnä mun tavaraa...nukuin se mun vieressä, koska pelkäsin, että perheeni piilottaa sen...Mun sisko nukkuin mun kanssa samassa huoneessa..vahtina..ovi oli ketjulla kiinni. Tiesin sen..ja tiesin, ettei mulla olisi ollut paljon aikaa...menin muka vessaan..mutta itse valmistauduin pakenemaan. Muutama sekunti vessassa ja hiivin hiljaa ovelle vielä muutama sekunti ja avasin oven ja juoksin henkeni edestä. Mun sisko ehti ovelle kun ehdin ensimmäiselle rapulle. Mutta ehdin silti. Juoksin niin lujaa kun pystyin. reppu oli hyvin painava sellainen...sen kanssa juokseminen oli hyvin raskasta. Otin kengät mukaan reppuun ja juoksin sukkasilla ulos. Ei ollut aikaa laittaa kenkiä jalkaan. Vähän kauempana kotoa, kun olin varma, etteivät he seuranneet mua ulos, laitoin kengät jalkaan. Ja lähdin keskustaan. En uskaltanut mennä heti A:n luokse, koska tiesin, että sieltä mua etsittäisiin ekana. Minulla ei ollut puhelinta, koska perheeni otti sen haltuun aikaisemmin..oli vain 30 euroa rahaa. Pyysin keskustassa joltain tuntemattomalta lainaksi puhelimen ja kirjoitin facebookissa siskolleni viestin, jossa kerroin kaiken olevan hyvin ja että lähden ja aloitan uuden elämän. Vasta illalla menin A:n luokse.

Se tuttu, jolta pyysin lainaksi rahaa sanoi, ettei hätää, hän lainaisi. Eikä kertoisi. Hän kävi A:n kämpälle ja toi rahat. Se A:n pakolaiseksä oli yötä A:n luona ja oli edelleen asunnossa, kun tuttuni V tuli. Lattialla lojui pari patjaa ja kaikki oli hieman sikin sokin..näytti varmaan joltain pakolaisleiriltä. Me juteltiin V:n kanssa ja hän kannusti minua. Sanoi, että onhan tuo mun elämä ja perhe hyväksyisi lähtöni ennemmin tai myöhemmin. Pari päivää myöhemmin hän soitti ja sanoi, että haluaa tulla käymään..hän toisi jotain eväitä (silloin kun hän kävi meillä ei oikein ollut mitään tarjottavaa, niin ajattelin, että siitä hän sai päähänsä, että me nähdään nälkää :D). Ilahduin siitä, koska ihmisenä tykkäsin V:stä. Samalla sain jostain päähäni järjestää ne perkeleen bileet ja juoda itteni känniin...halusin myöskin sen "oman jätkäni" mukaan...mitä enemmän porukkaa, sitä parempi...varsinkin kun miespuoliset ihmiset on kyseessä..Niin mä silloin ajattelin.

No..he kaikki tulivat paikalle...oli tosi hauskaa..olin kännissä..oksentelin jossain vaiheessa alkoholin takia vessassa. A piti hiuksiani ja hymyili. V:tä hämmästytti A:n huvittuneisuus, koska V:kin oli tietoinen bulimiastani ja suhtautui oksentamiseeni vakavasti. Hän myöskin näki pussailuni ja vähän muuta mun ja sen pakolaisjätkän välillä. Joka tapauksessa keskellä yötä hän pyysi A:lta asunnon avaimen lainaksi ja sanoi menevänsä soittamaan puhelun kaverilleen..heillä kuulemma oli joku ongelma. Hän tuli takaisin seuranaan mun perhe, joka meni shokkiin kun näki mut kännissä ja pakolaisjätkän kuhertelemassa patjalla lattialla...he toivat myös ambulanssin. Mut pyydettiin ambulanssiautoon testattavaksi..he kyselivät muutamia kysymyksiä, mutta eivät löytäneet syytä viedä mua mihinkään. Ambulanssi lähti..jäin pihalle ympärilläni Äiti, siskot, A, V ja pakolaisjätkät...äiti itki ja rukoili, että palaisin kotiin...itkin itsekin, mutta sanoin, etten voi palata..sitten hän pyysi, että lähtisin edes V:n kämpälle...edes yhdeksi yöksi..saisin olla itsekseni siellä. Suostuin. Sen jälkeen en enää palannut A:n luokse..

Jatkuu.

tiistai 16. elokuuta 2016

Päivittelyt

No niin. Aloitan lyhyellä tiivistelmällä viimeisen kuukauden tapahtumista. Kaikkea on tapahtunut ja paljon (mm. lähdin kotoa skandaalin kera ja olen nyt palannut takaisin), mutta keskityn tässä vain ja yksinomaan syömiseen ja muutoksiin minussa. Lähdin 08.07.2016 toiseen maahan, maahan, jota rakastan hyvin paljon. Ennen lähtöä mulla alkoi hyvin vaikea bulimia-kierre. Söin paljon ja oksensin useita kertoja päivässä, kävin aika usein myös juoksemassa keskipitkiä matkoja. Mun paino oli tällöin (lähdon aikaan) viisarivaalla mitattuna 47-48 kg. Olin siellä yhdessä kaupungissa jonkin aikaa, lähdin leirille kahdeksi viikoksi toiseen kaupunkiin tai oikeastaan kylään. Siellä tuli syötyä hyvin niukasti ja loppuvaiheessa rupesin oksentamaan mm. hedelmiä. Kun tulin leiriltä takaisin mulla oli muutama hyvin epäonnistunut päivä, kun söin n.puoli kiloa rahkaa päivässä, sen päälle kahvia, jonkin verran sulatejuustoa ja esim. purkitettua kananlihaa. 29.07.16 jo digivaalla punnittuna paino oli 53 kg. Tietysti, olin ennen tätä täysin kuivinut, koska joka kerta oksensin niin, ettei nesteitä jäänyt sisälle ollenkaan, enkä juonut päivän aikana tarkoituksella lähes mitään muuta kuin pari kuppia kahvia, joka sekin kuivattaa. Plus se ero viisarivaakojen ja digivaakojen välillä (jos sitä nyt on). Mutta veikkaisin, että kolmisen kiloa oli tullut lisää joka tapauksessa, vaikkei se ulkoapäin näkynyt. Siitä lähtien mulla on ollut hyvin vaikeaa..olen syönyt paljon, oksentanut paljon, jättänyt sisään paljon, lenkkeillyt paljon vähemmän jne. En tiedä yhtään, paljon painan tällä hetkellä (16.08.16) ja pelkään ajatellakin sitä. Tiedän vain, että 13.08.16 kun kävin shoppailemassa, housut kokoa 38 olivat mulle isot. Koko 36 oli juuri ja juuri sopiva, mutta grammakin vielä ja niistä tulee kai pienet...Siinä kaikki numerot, jotka on mulla tiedossa tähän saakka. Siitä, kun palasin leiriltä on kulunut 22 päivää, joista jotakuinkin onnistuneita on ollut vain 7 (pidän ruokapäiväkirjaa). Eli kokonaiset 15 päivää on ollut täyttä *****. Että näin.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Omantunnon toisella puolen

Tässä sitä taas ollaan. Karkasin kotoa. Minut haluttiin parantaa. Perheeni. He, jotka tuntevat eniten kipua tästä tilanteesta. Tunsin itseni ansaan ajetuksi. Vaurioitunut eläin, jolla ei ole pakotietä. En voinut antaa kaiken tämän "työni" menevän hukkaan. Siksi pakenin. Ja koska tiesin, etten voisi elää näin. En koskaan. Kiertäisin vain samaa kehää, mutta sisältä olisin silti kuollut. Jäänkö eloon nyt? Pystynkö tehdä näin perheelleni? Muuttuuko mikään enää koskaan paremmaksi? Pystynkö vihdoin ottamaan vastuun elämästäni ja päättää oikein? En tiedä. Mutta tiedän, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Minun on yritettävä. He vihaavat minua. Tiedän sen. Sattuuko se? Kyllä se sattuu...mutta taisin olla väärässä omantunnon kohdalla...ehkä se sittenkin nukahti sisälläni. En mieti tällä hetkellä mitään muuta kuin että elämäni on muututtava. Muuttuuko se koskaan kotona? Ei. Muuttuuko se, jos muutan? Ehkä. Näen siinä mahdollisuuden. He eivät näe. Mutta minä näen..pienen, mutta uskon, että se on siellä.


Joskus tämä kaikki tuntuu pitkittyneeltä unelta. Mitä minä teen? Miksi? Kuka siitä kärsii? Kuka hyötyy? Mihin olen menossa? Palaanko takaisin? Onko minulla mahdollisuus? Paljon kysymyksiä eikä kovin paljon vihjeitä vastauksista. Kai jokaisella on mahdollisuus pelastua. Toinen kysymys on - millä hinnalla? Voiko sitä hintaa koskaan antaa anteeksi?