Oksensin yöllä kaksi kertaa. Mä luulen, että mummini kuuli. Odotin viiteentoista vaille kaksi, mutta sitten ärsyynnyin ja aloitin syömisen huolimatta siitä, että olin varma, ettei hän nuku. Ne äänet tais olla ihan kamalia..poistin hamppiksista suolakurkut, jotteivät ne narskuisi hampaiden välissä. No siinä oli vielä tuoretta sipulia..En nauttinut syömisestä ollenkaan. Tunne oli aivan liian kamala. Tunne siitä, että han kuulee..ja tietää..ja odottaa sitä hetkeä, että lähden huoneesta varmistuakseen, ettei mikään ole muuttunut ja olen se sama ääliö kuin eilenkin ja toissapäivänä. Hän ei sano mitään. Tiedän, että tämä on kipeä asia hänelle..koska hän tietää, ettei pysty kontrolloimaan mua samalla tavalla kuin äitini ja tietää myös, että jos äitini saa tietää, mitä olen touhunut täällä he saavat syyt niskoilleen. Sekin on epäreilua.
Eilen myöhään illalla, ennen kuin tulin kotiin, istuin yhdessä leikkipuistoista keskellä kaupunkia. Se oli tyhjä..ihmisiä ei kävellyt ohi melkein yhtään. Silmiin kihosi taas kyyneleitä. Tunsin itseni taas kulmaan ahdetulta eläimeltä. Sun pitää saada tuloksia aikaan! Tämä on sun mahdollisuus..nyt tai ei koskaan! Kaikki alkoi niin hyvin ja on loppumassa näin mitättömästi. Tuli halu jättää kaikki taakse. Jättää kaikki huolet tänne maan päälle ja siirtyä itse muualle. Jotenkin pohdin tällä kertaa itsemurhaa kylmän viileästi. Yhtenä mahdollisuutena. Vaikka tiedän, etten voisi koskaan tehdä näin läheisilleni. Mutta mielessäni kävi sekin ajatus, että ehkä he oikeasti pääsisivät tämän yli ja voisivat jatkaa paremmin..se ajatus ei tuntunut enää niin hullulta kuin aikaisemmin.
Eniten mua suututtaa se, että kun yritän pukea ongelmani sanoihin, ne tuntuvat niin mitättömiltä. Ja itse alkaa vaikuttaa hyvin säälittävältä. Miten eläminen voi olla niin vaikeaa? Joskus musta tuntuu, että jos alkaisi uusi maailmansota, olisin siitä jopa iloinen. Se antaisi toivoa muutoksista. Ja ainakin hetkellisesti olisi päämäärä. Taistella paremman tulevaisuuden puolesta. Sinänsä hirvittävä ajatus, mutta uskon, että tämän automatisoidun tunnevammaisen elämän keskellä todella moni ajattelee samoin...
Eilen myöhään illalla, ennen kuin tulin kotiin, istuin yhdessä leikkipuistoista keskellä kaupunkia. Se oli tyhjä..ihmisiä ei kävellyt ohi melkein yhtään. Silmiin kihosi taas kyyneleitä. Tunsin itseni taas kulmaan ahdetulta eläimeltä. Sun pitää saada tuloksia aikaan! Tämä on sun mahdollisuus..nyt tai ei koskaan! Kaikki alkoi niin hyvin ja on loppumassa näin mitättömästi. Tuli halu jättää kaikki taakse. Jättää kaikki huolet tänne maan päälle ja siirtyä itse muualle. Jotenkin pohdin tällä kertaa itsemurhaa kylmän viileästi. Yhtenä mahdollisuutena. Vaikka tiedän, etten voisi koskaan tehdä näin läheisilleni. Mutta mielessäni kävi sekin ajatus, että ehkä he oikeasti pääsisivät tämän yli ja voisivat jatkaa paremmin..se ajatus ei tuntunut enää niin hullulta kuin aikaisemmin.
Eniten mua suututtaa se, että kun yritän pukea ongelmani sanoihin, ne tuntuvat niin mitättömiltä. Ja itse alkaa vaikuttaa hyvin säälittävältä. Miten eläminen voi olla niin vaikeaa? Joskus musta tuntuu, että jos alkaisi uusi maailmansota, olisin siitä jopa iloinen. Se antaisi toivoa muutoksista. Ja ainakin hetkellisesti olisi päämäärä. Taistella paremman tulevaisuuden puolesta. Sinänsä hirvittävä ajatus, mutta uskon, että tämän automatisoidun tunnevammaisen elämän keskellä todella moni ajattelee samoin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti