keskiviikko 11. tammikuuta 2017

chronology

Näissä kirjoituksissani on yhdessä vaiheessa ollut kolmen vuoden väli. Ja yritin muistella noiden vuoden tapahtumia. Haluan lyhyesti nyt luetella ne päätapahtumat, jotka muistin.

Eli kesän alussa 2013 lopetin kirjoittamisen. Siinä vaiheessa kerroin äidille ensimmäistä kertaa avoimesti ongelmastani (vanhojen kirjoitusteni perusteella teinkin sen jo syksyllä 2012..) Olin niin väsynyt kaikkeen ja epätoivoinen, etten enää paljoakaan välittänyt, mitä tulisi tapahtumaan. Tottakai äiti tiesi tämän ongelman aikaisemminkin..mutta kai siihen oli helpompi olla puuttumatta, silloin kun sitä ei suoraan hänelle sanottu. Toisaalta, kirjoitusteni mukaan äiti poistatti vessoista lukot...kai siihen oli yksi ja ainoa syy..mun oksenteluni? Silti en muista, että oltaisiin puhuttu siitä mitään ennen kuin...tai ei...nyt muistin, että kun kerroin äidille, aloin syömään hänen vahtinsa alla..ja yhden kerran, kun olin syönyt (kyseessä oli normiateria, ehkä kasviksia oli hieman liikaa, mutta kaiken kaikkiiaan normaali lautasellinen ruokaa vain) enkä kestänyt sitä oloa...ja äiti oli vieressä..ja sanoin vaan, etten kestä ja meen oksentaa ja ryntäsin vessaan...niissä oli vielä lukot..äiti meni ovelle ja suostutteli mut ulos..itkin ja olin hysteerinen, mutten oksentanut. Ne lukot poistettiin siis vasta sen jälkeen.

Kesällä me lähdettiin Latviaan kaksistaan. Mun pikkusiskon piti tulla sinne myöhemmin. Oltiin siellä kaksi viikkoa. Useat päivät olivat mulle painajaisia..söin päivän mittaan jotai normiruokaa, mutta illalla purin ahdistustani hotellihuoneessa kokonaisiin litran jäätelöpakkauksiin...se oleminen siellä oli hyvin ahdistavaa...olin koko ajan kiinni äidissä, ja hänen läheisyys on mulle ylivaikeaa silloin, kun fyysinen olo on, mikä on..koska noina hetkinä vihaan häntä. Tuntuu, että hän on se, jonka takia joudun tuntemaan tätä häpeää..nöyryytystä. Enkä voi tehdä mitään. Sellainen olo mulla oli tosi usein siellä Latviassa ollessamme. En oksentanut tuona matkana ollenkaan. Ja..paisuin jonkin verran...se paisuminen jatkui, kun tulimme takaisin. Olin epätoivoinen, vihasin itseäni..mulla alkoi kivut, tuntui, että mahan iho vaan venyy ja venyy..ja se sattui. Silti jotenkin kestin sen..aika huonosti tosin. Muistan ostaneeni kokonaisen kakun..sellaisen prinsessakakun pakasteesta..en jaksanut sulattaa sitä ja söin sen melkein kokonaisena puolijäisenä..kun olin syömässä sitä loppuun, äiti tuli huoneeseen ja kysyi, mitä teen, että eiköhän nyt riitä jo...mä aloin itkemään ja sanoin, ettei sillä enää mitään väliä ole...

Aloitin tuolloin myös työt. Siivoojana eräässä paikassa. Sekö oli unelmieni täyttymys? Olin päässyt yliopistoon, sain siellä hyviä tuttuja, mulla oli mahdollisuus saada hyvä ammatti (kaikki, jotka aloittivat yliopiston samoihin aikoihin, kuin minä, ovat jo kirjoittaneet maisterin)..mutta päädyinkin siivoojaksi. En tosin jaksanut sitä kauaa..vain kuukauden. Sillä se oli fyysisesti liian raskasta..mun selkä ei kestänyt..nähtävästi luusto oli jo siinä vaiheessa kärsinyt..

Syksyllä 2013 kuoli isäni. En ymmärrä vieläkään, minkälaista olemassaoloni oli tuona aikana..Jotenkin se oli epätodellista. En edes pystynyt olla kovin surullinen..niin musta tuntui...tuntui, etten itkenyt tarpeeksi...tuntui, etten enää osaa tuntea samalla tavalla kuin aikaisemmin...ihan kuin kaikki tunteeni ja aistini olivat menettäneet toimintakykynsä. Muistan, kuinka kaduin sitä, miten paljon energiaa ja aikaa pistin syömisen kanssa pelleilyihini, ja niin vähän aikaa omistin isälleni..Kaduttaa kaikki ne sanat, jotka jäi sanomatta hänelle..joskus, kun mielessäni puhun hänelle, toivon, että hän kuulee..koska hänen pitäisi tietää...että hän merkitsee paljon enemmän, kuin osaan näyttää..Kyllä me tultiin tosi hyvin juttuun, mutta minusta tuntuu, että olisi pitänyt osata olla läheisempi..avoimempi..Kirjoitin jossain kirjoituksessa blogissa, ennen kuin tämä tapahtui, että isäni on välinpitämätön ongelmaani kohtaan. Se oli epäreilua ja mua kaduttaa, että kirjoitin näin. Uskon, ettei hän vain osannut suhtautua siihen..tai ei löytänyt tapaa, millä lähestyä sitä ja mua...isähän on isä..mies..ja paljon vanhempi kuin sinä itse. Tällaiset asiat ovat heille tuntemattomia..outoja..ehkä pelottaviakin. Hän yritti puhua mun kanssa tästäkin asiasta..ja se tuntui musta hyvin oudolta..vastailin kyllä hänen kysymyksiinsä, mutta olin silti iloinen, kun se keskustelu oli ohi. Mä olisin niin onnellinen, jos mun perheeni olisi voinut säästyä kokonaan näiltä mun hulluuksilta..Mutta se on mahdotonta. Ne koskettaa läheisiä aina. Ja satuttavat. 

Tuona aikana en myöskään oksentanut...luulen, että oksentamatonta jaksoa kesti minimissaan puoli vuotta ja maksimissaan ehkä n.8 kk. En muista siis tarkalleen, milloin aloin taas oksentamaan. Muistaakseni mun paino suurimillaan tuolloin taisi nousta n.80 kiloon.

Sitten on musta aukko. Oikeasti en muista paljon mitään ajasta kesä 2014 - kevät 2015. Muistan, että yritin opiskella ja välillä onnistuin siinä. Silti lopputulos on mitätön (opintopisteiden perusteella). Vain muutamia loppuun käytyjä kursseja. Enkä muista, miksi..tai minkälainen olo mulla oli...miten söin..oliko oksentelukierre paha..oliko se päivittäistä vai oliko kenties viikkojen tai kuukausien oksentamattomia kausia...En muista mitään. En muista, miten vietin ton kesän..luultavasti olin Suomessa..Onko tämä ihan outoa, etten muista tällaisia asioita?

Kesällä 2015 menin siskojen, V:n ja äidin kanssa yhdelle poliittiselle leirille (En nyt kerro tästä sen enempää. Olisi tosi pitkä kirjoitus ja joutuisin selittää ideologisia näkemyksiäni, ajatuksia siitä, minkälainen yhteisö pitäisi rakentaa, jotta ihmisen olisi mahdollista kehittyä ja tulla ehkä jopa onnelliseksi jne. Mun aivot eivät vain kykene tässä vaiheessa käsittelemään näin vakavia aiheita..surullista kyllä). Sain sieltä hyvin paljon sisäistä voimaa ja motivaatiota muuttaa asioita..ei pelkästään itsessäni. Kaikki näkevät, että meidän yhteisö on sairas. En kirjoita tätä halveksivassa sävyssä..tarkoitan, että on liikaa oireita...asioita, jotka viestivät siitä, että tosi moni asia ei ole kohdillaan...jo se, että lähes kolmasosa suomalaisista (luulen, että se prosentti maailmassa ei ole paljon pienempi) käyttää masennuslääkkeitä...alkoholiriippuvuudet..huumeet...itsemurhat. Epätoivo leijuu ilmassa. Ne luvut ovat pelottavia. Katastrofista viestiviä. Ja kaikki liukuu muuttuvaa tahtia yhä alemmas ja alemmas. Moraali..älykkyys..totaalinen degradaatio kaikilla osa-alueilla.

Tulin leiriltä ja olin siis täynnä motivaatiota toimia. Kuin yksilönä niin myöskin aktiivisena yhteisön jäsenenä. Valmistimme tutkielman ja esitin sen yhdessä konferenssissa. Siihen osallistui erilaiset Suomessa toimivat kansanliikkeet. Yleisöä oli n.70 ihmistä ja luulen, että on tarpeetonta kertoa, kuinka jännitin esiintymistä. Silti se meni tosi hyvin ja ihmiset oli hyvin kiinnostuneita ja esityksen jälkeen tulivat keskustelemaan, kiittämään esityksestä jne.

Aloitin syksyllä 2015 opinnot vakavalla mielellä. Ja olin pysynyt päätöksessäni hoitaa opiskelut kunnolla. Mutta...Marraskuussa 2015 meidän perheessä tapahtui onnettomuus. Tätini joutui sairaalaan. Tilanne oli hyvin vakava. Keskeytin opinnot ja lähdin toiseen kaupunkiin avuksi. Se oli hyvin raastavaa aikaa, kaikki oli periaatteessa minun vastuullani...etsin lääkereitä käsiini, keskustelin, kyselin, suunnittelin, juoksin paikasta toiseen etsien parhaita lääkkeitä jne. Silti musta juuri silloin (ehkä ainut kerta elämässäni) tuntui, että elämälläni on MERKITYS...päämäärä. Mun piti saada tätini takaisin jaloilleen. Kun olin lähdössä, mielessäni kävi automaattisesti ajatus, että kun joudun erilleen perheestäni, voin syödä niukemmin. Niin kuin haluan. Silloin kun he eivät ole vahtimassa ja neuvomassa. No..jossakin vaiheessa rupesin syömään siellä HYVIN niukasti..ja oikeastaan lakkasin syömästä melkein kokonaan. Ja laihduin.

Kun missioni oli täytetty helmikuussa 2016, tulin takaisin. Enää ei ollut päämäärää..tarkoitusta nousta joka aamu sängystä. En tiennyt, minkä takia nousen. Opiskelu ei enää innostanut. Olin taas nälkiintynyt, väsynyt ja vailla elämän suuntaa. Masennuin..ja rupesin syömään...ja ahdistuin...ja rupesin oksentamaan...sama kierre. Ja sitten mun paras ystävä A tuli Suomeen. Ja sain lisää innostusta pudottaa painoa..tästä alkaa se vaihe, kun rupesin hengaa todella usein A:n kanssa, tapasin AN:n treffipalstalla sekä sen yhden pakolaisen A:n porukassa...se tapahtui yhtä aikaa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti