torstai 26. tammikuuta 2017

But without the dark we'd never see the stars...

Yli kymmenen päivää on mennyt todella nopeasti. Jäin sittenkin tänne. Kun puhuin äitini ja siskoni kanssa, he epäilivät, onko kurssien keskeyttäminen nyt hyvä vaihtoehto. He epäilivät, etten antaisi sitä itselleni anteeksi, koska olen muutenkin aina jättänyt kaiken kesken...olin aina antanut periksi heikkoudelleni ja perääntynyt. Aina. He ovat oikeassa. Mua suututti silloin, koska musta tuntui, etteivät he ymmärrä, kuinka paha mun on taas olla ja kuinka hukassa olen. No..eivät he oikeastaan tiennetkään eivätkä tiedä, miten asiat on. Mutta olen kiitollinen heille nyt, että heidän ansiota olin jäänyt ja suoritin ne vaivaiset kaksi tenttiä ja huomenna mun pitäis jo saada sertifikaatti koko hommasta. Huomenna siis viimeinen tunti ja olen vapaa lähtemään kotiin. Periaatteessa mulla on vielä reportaasi tekemättä...ja käymättä yksissä kuvauksissa harjoittelijana..mutta en ehdi näitä luultavasti ennen lähtöä..en ainakaan reportaasia. Kuvauksissa käynti pelottaa. Tuleeko mun koko loppuelämästä yhtä pelkäämistä ja pelkojen voittamista tai niille häviämistä? Ehkä kaikkien elämä onkin juuri tätä. Ja ehkä tämä onkin sitä kehitystä, kasvamista ihmisenä. En tiedä. Pelkään myös kotiin palaamista. Vielä pari viikkoa sitten olin niin loppu ja valmis luovuttamaan ja lähtemään kotiin odottipa siellä mikä vaan...nyt en tunne olevani enää yhtä valmis kohtaamaan perheeni ja arjen heidän kanssaan...syömiseni on ihan pepusta..energiataso hyvin alhainen ja mieliala heilahtelee suunnasta toiseen...Joskus sisälläni on pilkkopimeää kuin tähdittömänä talviyönä...joskus valoisampaa kuin talviyönä täysikuun aikaan...




lauantai 14. tammikuuta 2017

Mua pelottaa nyt vielä enemmän.. Kirjoitin äidille ja hän tais ymmärtää väsymykseni ja stressaantumiseni.. Mutta hän ei tiedä kuinka pahasti pielessä syömiseni taas on.. Teinkö virheen?? Mutta tiedän, että jumittaisin täällä ja munaisin kaiken... 
Mä taisin tehdä päätöksen. Mä en jaksa täällä enää. Mun on pakko keskeyttää ja lähteä ainakin joksikin aikaa kotiin. Kyllä, tulen luultavasti lihomaan siellä. Mutta olen niin väsynyt ja stressaantunut täällä, että luulen, että tulen senkin kestämään paremmin. Mun pitää vaan tehdä parhaani ja yrittää syödä järkevästi. Mutta tarvitsen taukoa. Tarvitsen vaihteeksi toisen ympäristön. Tarvitsen perhettäni. Ja Suomea. En olisi koskaan uskonut sanovani näin. Mutta mulla on helvetin ikävä Suomea. Mua pelottaa..ja tirdän, että perheeni suhtautuu tähän kuin vielä yhteen tappioon. Vielä yksi pettymys heille. Mutta en tule saamaan täällä mitään aikaiseksi nyt. Tiedän sen.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Vielä yksi vanha. 1.helmikuuta 2013

Se tuli ja voitti. Eilen yöllä..kello neljä aamulla oksensin toisen kerran. Paino tippui 59 58 kiloon..jälleen..eikä yhtään alemmas. It doesn't matter

Please, don't (vanha luonnos, jota en ollut silloin jostakin syystä julkaissut. Luultavasti kyseessä on talvi 2013, mutta en osaa sanoa...)

"Kirjoitan nyt, koska pelkään sortuvani taas ahmimaan..Yheltä päivällä oksentamisen jälkeen olen syönyt/juonut tänään:  kahvin, sitten shoppailessa stockmannin kahvilassa marjasmoothien ja vielä yhden kahvin ja nyt kymmeneltä kun tulin niin syön parhaillaan n. 4 dl kasvissosekeittoa+kahvi+kurrku-kaali-punajuurisalaattia n. 3 dl...Haluan lopettaa siihen..HALUAN. Ei se ole paljon..Eihän??

 Huomaan ulkona/kaupoissa liikkuessani minuun kohdistuneita katseita..useimmiten miehiltä..nuorilta miehiltä..mutta minkälaisia katseita ne on? Mitä ihmisten mielessä vilahtaa, kun he näkevät minut muutaman sekunnin? Ja onko sillä edes väliä? Ei pitäisi olla, mutta minulle on. En halua näyttää naurettavalta. Eniten pelkään, etten tajua oikeasti kuinka lihava olen ja kuinka naurettavalta näytän esim. joissakin tiukoissa farkuissa tai lyhyessä hameessa ja luulen, että näytän hyvältä ja kävelen itsevarmana ulkona, vaikka oikeasti olen v***n nolo..Näin hölmö mä olen..tai ehkä tuollaiset ajatukset ei oo hölmöjä..en enää tiedä mikä on normaalia ja järkevää ja mikä ei..Vitutan mun siskoa, kun aina ulos lähtiessäni varmistan häneltä kymmenen kertaa näytänkö ok:lta :D Niin turhamaista, mutta näköjään niin välttämätöntä mulle.

Haluatteko tietää salaisuuden? Kulutan usein aikaa muuten vaan matkustamalla metrolla/bussilla/ratikalla minne tahansa ja takaisin..kuuntelen musiikkia, katselen ihmisiä, paikkoja,analysoin minuun kohdistuneita katseita :D Ehkäpä olen hullu..en tiedä..tai ehkä mulla on vaan liikaa aikaa eikä mitään, millä täyttäisi sitä..Jos Nyt kuitenkin sorrun ahmimaan ja oksentamaan en varmaan kerro teille siitä, koska en halua olla luuseri, vaikka just sitä mä oon :D Tästä postauksesta tuli vähän outo, mutta olen vaan tosi väsynyt..))) "
Oksensin yöllä kaksi kertaa. Mä luulen, että mummini kuuli. Odotin viiteentoista vaille kaksi, mutta sitten ärsyynnyin ja aloitin syömisen huolimatta siitä, että olin varma, ettei hän nuku. Ne äänet tais olla ihan kamalia..poistin hamppiksista suolakurkut, jotteivät ne narskuisi hampaiden välissä. No siinä oli vielä tuoretta sipulia..En nauttinut syömisestä ollenkaan. Tunne oli aivan liian kamala. Tunne siitä, että han kuulee..ja tietää..ja odottaa sitä hetkeä, että lähden huoneesta varmistuakseen, ettei mikään ole muuttunut ja olen se sama ääliö kuin eilenkin ja toissapäivänä. Hän ei sano mitään. Tiedän, että tämä on kipeä asia hänelle..koska hän tietää, ettei pysty kontrolloimaan mua samalla tavalla kuin äitini ja tietää myös, että jos äitini saa tietää, mitä olen touhunut täällä he saavat syyt niskoilleen. Sekin on epäreilua.

Eilen myöhään illalla, ennen kuin tulin kotiin, istuin yhdessä leikkipuistoista keskellä kaupunkia. Se oli tyhjä..ihmisiä ei kävellyt ohi melkein yhtään. Silmiin kihosi taas kyyneleitä. Tunsin itseni taas kulmaan ahdetulta eläimeltä. Sun pitää saada tuloksia aikaan! Tämä on sun mahdollisuus..nyt tai ei koskaan! Kaikki alkoi niin hyvin ja on loppumassa näin mitättömästi. Tuli halu jättää kaikki taakse. Jättää kaikki huolet tänne maan päälle ja siirtyä itse muualle. Jotenkin pohdin tällä kertaa itsemurhaa kylmän viileästi. Yhtenä mahdollisuutena. Vaikka tiedän, etten voisi koskaan tehdä näin läheisilleni. Mutta mielessäni kävi sekin ajatus, että ehkä he oikeasti pääsisivät tämän yli ja voisivat jatkaa paremmin..se ajatus ei tuntunut enää niin hullulta kuin aikaisemmin.

Eniten mua suututtaa se, että kun yritän pukea ongelmani sanoihin, ne tuntuvat niin mitättömiltä. Ja itse alkaa vaikuttaa hyvin säälittävältä. Miten eläminen voi olla niin vaikeaa? Joskus musta tuntuu, että jos alkaisi uusi maailmansota, olisin siitä jopa iloinen. Se antaisi toivoa muutoksista. Ja ainakin hetkellisesti olisi päämäärä. Taistella paremman tulevaisuuden puolesta. Sinänsä hirvittävä ajatus, mutta uskon, että tämän automatisoidun tunnevammaisen elämän keskellä todella moni ajattelee samoin...

torstai 12. tammikuuta 2017

MacDonald's

Olen mäkissä. Mun pitää kuluttaa tää aika jotenkin. Tekee mieli juodä pää tyhjäksi. Mutta paniikissa (kärähdyttyäni ollessani kännissä vähän aikaa sitten) menin vannomaan äidilleni, etten enää koskaan koske alkoholiin.. Vielä yksi vala, jonka on helvetin vaikeaa pitää. Pelkäsin silloin, että hän tulee tänne vahtimaan, etten juo ja silloin mun peli olisi pelattu syömisten suhteen. Joten vannoin.

Ostin mukaan neljä juustohamppista. Tiedän, että tuun mättää ne yöllä. Silloin, kun mummi nukkuu (joudumme nukkumaan samassa huoneessa).. Arvaan, että hän saattaa useinkin kuulla keskellä yötä pussien ropinaa ja pakkauksien avaamista.. Ja pureskeluani.. Ja sitten askelia vessaan.. Mitä teenkin heille kaikille?  Eivät he ole ansainneet tätä.. Ja miksi en pysähdy?  Kun tiedän heidän tuskan.. Tiedän, kuinka mummini hermosolut kuolevat joka kerta, kun hiivin ulos huoneesta.. Tiedän sen. Mutta jatkan.

AN:n viimeisestä ihanasta viestistä, johon en ole vastannut, on kulunut kolme päivää. Eilen hän kirjoitti vielä yhden. Huomenna kirjoitan...