lauantai 14. toukokuuta 2016

Omantunnon toisella puolen

Tässä sitä taas ollaan. Karkasin kotoa. Minut haluttiin parantaa. Perheeni. He, jotka tuntevat eniten kipua tästä tilanteesta. Tunsin itseni ansaan ajetuksi. Vaurioitunut eläin, jolla ei ole pakotietä. En voinut antaa kaiken tämän "työni" menevän hukkaan. Siksi pakenin. Ja koska tiesin, etten voisi elää näin. En koskaan. Kiertäisin vain samaa kehää, mutta sisältä olisin silti kuollut. Jäänkö eloon nyt? Pystynkö tehdä näin perheelleni? Muuttuuko mikään enää koskaan paremmaksi? Pystynkö vihdoin ottamaan vastuun elämästäni ja päättää oikein? En tiedä. Mutta tiedän, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Minun on yritettävä. He vihaavat minua. Tiedän sen. Sattuuko se? Kyllä se sattuu...mutta taisin olla väärässä omantunnon kohdalla...ehkä se sittenkin nukahti sisälläni. En mieti tällä hetkellä mitään muuta kuin että elämäni on muututtava. Muuttuuko se koskaan kotona? Ei. Muuttuuko se, jos muutan? Ehkä. Näen siinä mahdollisuuden. He eivät näe. Mutta minä näen..pienen, mutta uskon, että se on siellä.


Joskus tämä kaikki tuntuu pitkittyneeltä unelta. Mitä minä teen? Miksi? Kuka siitä kärsii? Kuka hyötyy? Mihin olen menossa? Palaanko takaisin? Onko minulla mahdollisuus? Paljon kysymyksiä eikä kovin paljon vihjeitä vastauksista. Kai jokaisella on mahdollisuus pelastua. Toinen kysymys on - millä hinnalla? Voiko sitä hintaa koskaan antaa anteeksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti