perjantai 30. marraskuuta 2012

...

Paino ei liiku mihinkään suuntaan..en tiedä pitäisikö minun ahdistua vai iloita siitä, ettei se ainakaan ole noussut..Nimittäin syitä nousuun on ollut enemmän kuin tarpeeksi. En ole soittanut siihen mielialablabla-keskukseen..En tee mitään tälle..suunnittelen ahmintatuokioita,oksentelen,teen vaihteeks jotain järkevää (esim.siivoan tai tiskaan) ja aloitan kaiken uudelleen..

Pari päivää sitten tajusin, kuinka ikävä mulla on mun läheisiä..
Surullisinta tässä on se, että he ovat aivan lähellä,ihan mun vieressä..samassa asunnossa,usein samassa huoneessa..mutta niin kaukana. Sisäisesti olen niin kaukana heistä. Välillä tietysti vietän aikaa heidän kanssaan..katsomme leffaa tai pelataan jotakin peliä tai kokataan yhdessä, mutta havahdun jotenkin aina siihen, että silloinkaan mun ajatukset on jossakin muualla..Ahdistun varmaan alitajuisesti, koska tiedän, että silloin kun olen aloittanut tekemään jotakin muiden kanssa, en voi yhtäkkiä keskeyttää sitä ja lähteä ahmimaan ja varsinkin oksentamaan..se mahdollisuuden puute saa mut hermoilemaan ja musta ,niin kuin tosi usein nykyisin, tulee kiukkuinen ja muutenkin ihan mahdoton..

Joulukaan ei oikein innosta..Mielessäni käy jo vilahduksia meidän tavallisesti "ylisuuresta" juhlapöydästä, josta tietysti löytyy kaikkea mistä mä tykkään ja tuskin pystyn kieltäytymään..jouluna on tietysti myös hankalampi päästä oksentaa, koska onhan silloin tapana viettää aikaa yhdessä..Lumimyrsky on tietysti kaunista..Tykkään muutenkin talvesta, koska niinkuin joku blogissaan jo kirjoittikin, se peittää alleen kaiken kaupungin harmauden.Se on ihanaa. Valkoinen on puhtauden väri..ehkäpä jollekin se vois olla uuden, puhtaamman alun väri.



tiistai 27. marraskuuta 2012

I wish I could sleep all the time

Tapaaminen ohi. Sainko jotain siitä irti? Enpä oikeastaan..kaikki niinkuin edellisilläkin kerroilla. Terveydenhoitaja oli alussa ilmiselvästi tyytymätön käytökseeni..tai siis mun asenteeseen, josta hän tajusi etten ole hirveän innoissani avun saamisesta..Tottakai halun parantua pitäisi lähteä itsestään. Kukaan ei voi haluta tätä mun puolesta. Mutta mitäpä sille voi jos oma innostukseni on aika laimea tällä hetkellä. Sain lähetteen kaupungin mielialahäiriökeskukseen..kait kokovuorokausiosastolle..ei aavistustakaan, mitä tuo osasto käytännössä meinaa..aivopestäänkö mut siellä? :D Pelottaa soittaa sinne..en tiedä milloin teen sen..tän päivän syömisestä..aamulla kahvi, nyt vähän aikaa sitten: ykkösviili, n 125g 0,5% rahkaa, pari desiä tomaattikeittoa, n. 5 mandariinia, n.25g auringonkukansiemeniä..Listattuna kuulostaa paljolta. En tiedä, en jaksa miettiä sitä. Jospa näin ois aina..söis eikä sen kummemmin jäis miettimään määrää,kaloreita,lihomista..Rehellisesti sanoen en ylpeile ruokavaliollani..vaikka söisin vähän ja tuollaisia "terveystuotteita" niin tiedän sen johtavan yhteen ainoaan asiaan-ahmimiseen joskus myöhemmin..Ihanaa, kun olen TODELLA väsynyt..silloin edes nuo ihanuudet eivät mua liikuta:





Näinkö se sitten menee?

Apuaaa..tapaaminen terveydenhoitajan kanssa..tunnin päästä pitäis lähteä..kyseessä se terveydenhoitaja, jonka kanssa yksilötapaamisten oli tarkoitus tapahtua..Olen peruuttanut monesti hänen aikojaan..en tiedä, mitä kerron hänelle nyt..joka kerta mulla on sama tarina:

-ahmin, oksentelen..en viitsi nähdä ketään, olen täysin eristäytynyt kaikilta ja kaikelta..
-kuinka usein oksentelet?
-4-6 kertaa päivässä
-tapahtuuko normaalia syömistä ollenkaan?
-Ei..ahmin,ahmin,ahmin..joskus, kun ahmin hedelmiä en oksenna.
-syötkö masennuslääkettäsi?
-Aloitin niitten syömisen...sitten ne rupes unohtumaan, sitten jäi kokonaan..en usko niitten vaikuttavan muhun.
-Oletko miettinyt meneväsi uudelleen päiväosastolle?
-EN..siellä syödään vitusti, ei pääse oksentaa..siellä on muita ihmisiä...ahdistun ja teen loppujen lopuks ittelleni jotain. Olen LIIAN LIHAVA mennäkseen päiväosastolle nyt..en viitsi nähdä ympärilläni luurankoja ja kuunnella valituksia heidän olemattomasta ihrastaan..tunnen itseni siellä norsuksi. EN HALUA SINNE..ja haluan..silloin kun olin siellä viimeks, se vaihe elämässäni oli parempi kuin se mitä on nyt..EN HALUA SINNE.
-Miksi et varannut aikaa luokseni, sen jälkeen kun peruit edellisen tapaamisemme?
-EN USKO, että voit auttaa minua. Et ole SE ihminen, joka pystyisi. en usko niin. Haluan OIKEAN TERAPEUTIN.haluan AMMATTILAISEN.Haluan KONKREETTISTA apua..haluan...haluan...haluan..(turpa kiinni, et ole sen arvoinen, et halua itse tehdä parantumisen eteen yhtään mitään..haluat vain, että muut jollakin ihmeen tavalla parantaisivat sinut silmänräpäyksessä..poistaisivat kaikki sun ongelmat, jotta voisit elää onnellisena elämäsi loppuun saakka...Jep..se on unelmani. Haluan, että kaikki tekisivät kaiken parantumiseni eteen. Se on heidän TYÖTÄÄN, pelastakaa siis mut! Nyt ja heti!

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Yöhuutoja

Mä tajusin äsken kuinka huonona mä todellisuudessa itseäni pidän. Jopa lukiessani muiden blogeja tunsin niin suunnattoman pahaa alemmuudentunnetta, että oikein ahdistuin. Siinä muutama syy:

 1)Ahdistuin, kun luin jonkun tapaavan kavereitaan (multa vaatii tosi paljon rohkeutta nykyisin tehdä niin, enkä sen vuoksi teekkään sitä nykyisin yhtään)
2) Ahdistuin, kun joku kirjoitti mielestäni kaunokirjallisessa mielessä (sanotaanko näin ollenkaan?) todella hyvää tekstiä (olen kateellinen, koska haluan olla luova, mutten nykyisin onnistu olemaan sellainen)
 3)Ahdistuin, kun luin jonkun käyvän töissä (opiskelut tauolla, töissä en oo ikinä ollutkaan..edes kesätöissä)
 4) Ahdistuin, kun sain jostakin blogin kirjoittajasta tosi aikuismaisen ja fiksun kuvan (en koe itseni tarpeeksi aikuiseksi. Uskon vakaasti, että kehitykseni jumittaa teinitytön tasolla)
 5)Ahdistuin, kun sain jostakin kirjoittajasta sellaisen kuvan, että hän on hyvin adoptoitunut yhteisössämme. Tarkoitan tällä, että ihminen osaa käyttäytyä ja toimia kaikenlaisissa tilanteissa, joita yhteisössäme eläjät väistämättä kohtaavat..enemmän ehkä viittaan juuri sosiaalisiin tilanteisiin ja kaikennäköisiin arkipäivän tilanteisiin..niinkuin esim. työhaastattelut, asioinnit joissakin toimistoissa jne.  En nyt väitä olevani täysin avuton näissä, mutta stressiä ja ahdistusta ne aiheuttava miulle suunnattomasti.
6) Ahdistuin, kun luin jonkun syövän/painavan vähemmän kuin minä. En tiedä, jotenkin tuntuu pahalta lukea alipainoisten ihmisten tekstejä, joissa he moittivat itseään läskeiksi..tiedän, että kyse on vaan pahasti vääristyneestä ajattelusta, jonka syömishäiriö saa aikaan, mutta en voi sille mitään..se vaan vaikuttaa muhun..
 7) Ahdistuin, kun ymmärsin miten paljon lukijoita muilla blogien kirjoittajilla on :D Jep..ajattelen kai, että oonko mä täälläkin yhtä epämielenkiintoinen kuin oikeassakin elämässä? Enkö mä täälläkään (jos en ole siinä todellisessa maailmassa onnistunut) voi tulla edes vähän suosituksi ihmisten keskellä?
 8) Ahdistuin, kun joku kirjoitti mielestäni kielellisesti hyvää, sujuvaa tekstiä. Mun puutteelliset taidot kielenkäytössä vain vahvistavat mielipidettäni kohdasta 4. Haluan tunnustaa (en tiedä miksi kirjoitin tämän tässä muodossa..ikään kuin puolustautuisin etukäteen..) että olen siis puoliksi suomalainen ja puoliksi venäläinen..Olen kuitenkin syntynyt ja asunut koko ikäni täällä Helsingissä..siten myös opiskellut normaalisti tavallisissa suomalaisissa kouluissa..että en kyllä löydä kielitaidottomuudelleni hirveän objektiivista syytä :)
9) Ahdistuin, kun luin minkälaisia erilaisia kiinnostuksenkohteita muilla on. Itse en ole jaksanut kiinnostua mistään varmaan vähintään viimeisen vuoden ajan..Tai mikään ei ole ainakaan pysynyt hirveän kauan mielessäni, niin että kiinnostukseni johtaisi myös johonkin toimintaan :s Varsinkin ahdistuin, jos jonkun harrastus oli luonteeltaan sellainen, että siihen liittyy jonkinnäköistä sosiaalista toimintaa, koska se taas muistuttaa mua kohdista 1 ja 5

Mun on pakko sanoo, että mua nolottaa kirjoittaa nää asiat tänne, koska..koska ne kaikki asiat on TOSIA. Ja vaikka tuskin kukaan voi mua koskaan täällä tunnistaa, silti mulla on tosi suojaton ja suorastaan alaston olo..Välillä en tosin tiedä välittäisinkö edes, jos joku tunnistaisi..Mulla ei tällä hetkellä ole ketään läheistä ihmistä, joka ei nämä asiat jo suurpiirteisesti tietäisi..

Haluaisin niin kovasti teksteissäni kannustaa muita syömishäiriöisiä (tai muista psyykkisistä ongelmista kärsiviä) taistelemaan vastaan..olla luovuttamatta..ennen kaikkea löytää halun parantua.. Suurin osa meistä on siinä tilassa, ettei oikein itsekään tiedä haluaako sitä apua loppujen lopuksi vai ei..haluaako parantua syömishäiriöstä ja tarttua sen taustalla oleviin ongelmiin..haluaako astua esiin siitä kuoresta, joka on suojannut, mutta samalla myös eristänyt kaikelta? Tähän on helppo jäädä, koska tähän ollaan totuttu. Tämä on se tuttu ja turvallinen tila. Se ei tuo onnea, mutta suojaa pelottavilta ja ahdistavilta asioilta. Mutta mehän halutaan elää..elää ihan oikeasti..täysillä ja VAPAINA..halutaanhan?? Silloin meidän on vain pakko jossakin vaiheessa kohdata se pimeä ja pelottava, se armoton todellinen maailma jättäen oma entinen pieni ja mitätön syömishäiriömaailma taakse..Ja ehkäpä tuo todellinen maailma jonain päivänä ottaa meidät hellästi vastaan, ja osoittaa meille, että mekin kykenemme selviytymään täällä myös muilla keinoilla, kuin tuhoamalla hitaasti itseään..Ehkä itsekin astun jonain päivänä tähän ihanaan todelliseen maailmaan..Ehkä.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Another shattering day

Kaiken piti mennä tänään hyvin..mä olin suunnitellut illaksi jonkinlaista menoakin, mutta..aina vaan on se MUTTA. Mun piti nähdä illalla mun miespuolisia tuttuja. En ole nähnyt niitä vähään aikaan..ehkä kolmisen viikkoa..ja tietysti olen sinä aikana lihonut..vähintään kaks kiloa, mutta luulenpa että kaikki neljä tais tulla..Onko se nyt sit täys maailmanloppu jos joku tutuista näkee mut lihonneena?? Ehkä sitä ei edes huomaa (kyllä helvetissä huomaa), mutta vaikka huomaiskin, olisinko silloin niin paljon huonompi heidän silmissään?? V***uako ne välittää mun kiloista, niillä on tärkeimpiäkin asioita, joita miettiä..Niinpä..mutta kun itelleen tää on niin iso juttu niin vaikka miten vakuuttelis itselleen kaikenlaista niin ei vaan auta..jäinpä siis kotiin..keksin jonkun naurettavan selityksen minkä takia en pääse tulemaan (niinkuin miljoona kertaa aikaisemminkin..) ja jäin syömään pettymykseeni..Niin, olen helvetin pettynyt itseeni..olen aina, kun livistän tarkoituksenmukaisesti jonkun näkemisestä..pelkäänkö mä todella ihmisiä niin paljon?? Mutta pystynhän mä suurimman osan ajasta kulkemaan ulkona ilman mitään ahdistusta ja jopa häpeää, uskallan katsoa ihmisiä silmiin, uskallan uhmata niitten katseita..osaan kantaa itseäni välillä jopa ylpeästi..mutta..en tuttujeni enkä kavereitteni edessä..heidän kanssaan olemisesta on tullut mulle tosi tuskallista ja työlästä..joudun vaan kestämään sen (en tosin ole joutunut jo pitkään aikaan), en nauti siitä yhtään, en pysty rentoutumaan..en tiedä mitä vielä sanoa..Olen vaan suunnattomasti pettynyt. That's all.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Kerrankin toimin oikein...

Lähin taas kerran aamupäivällä kauppaan..Päässäni pyöri vielä eilisillasta mukavia ruokia, joita aioin ahtaa itseeni seuraavana aamuna eli tänään..Kaupassa kuitenkin pyörittyäni muutaman miinutin ja kamppailtuani omantunnon kanssa jokin naksahti ja loppujen lopuksi ostinkin Midnight heat -hajuveden,rasvattoman maidon ja kevytviilin..rahaa siinäkin meni, mutta tiedän, että hajuvedestä saan enemmän mukavaa fiilistä kuin vihaamistani (rakastamistani) herkuista...

Tähänastinen ruokasaldoni: 2 kahvikuppia, 1 kevytviili (1%) ja 1 banaani. Voin sanoa rohkeasti, ettei tämä ruokamäärä ahdista yhtään, mutta päivä on vasta alkanut ja se jo mietityttää..Tiedän, että tosi monille illat on pahimpia ja niin ne ovat miullekin..Vielä yksi ahdistava tekijä on se, että tänään on perjantai, mikä tarkoittaa sitä, etten pääse oksentamaan rauhassa kahteen päivään äidin ollessa kotona..Välillä mua ärsyttää tosi paljon, ettei se tee mitään muuta ku istuu kotona tietokoneen edessä ja vielä häiritsee muita kyselemällä 10 minuutin välein kaikkea typerää..Kävisi helvetti ees jossain ja tekis jotain järkevää, jotta saisin rauhassa ahmia ja oksentaa..TOSI reilua ajattelua vai mitä? I know, I know..Huomaan itsessäni koko ajan tyypillisen riippuvaisen piirteitä..jos jokin menee pieleen enkä saakaan toteutettua suunnitelmaani ahmimista+oksentamista suutun ja ärsyynnyn tosi pahasti..alan suorastaan v*****lemaan kaikille, vaikka tiedän ettei mikään mun ongelmista ole läheisteni syytä..


Toisaalta luulen, että sisimmissäni ehkä kuitenkin syytän äitiä ainakin vähän (paljon) siitä, ettei perheessämme ole ikinä ollut käytössä normaalit ruokajärjestelyt..Olemme aina syöneet mitä haluamme, milloin haluamme ja kuinka paljon haluamme..Mitään rajoituksia tai sääntöjä ei oo ikinä ollut..Silloin, kun olimme lapsia (mulla on kaksi siskoa, olen keskimmäinen) kotonamme on aina ollut paljon herkkuja..karkkeja,suklaata,suklaamunia,keksejä,kakkuja..kaikkea..ja PALJON..meillä jokainen päivä oli karkkipäivä..Ihmettelin järkyttyneenä, kun kuulin joskus kaupassa jonkun äidin kieltäytyvän ostamassa lapselleen karkkeja, KUN EI OLLUT KARKKIPÄIVÄ..ajattelin silloin, että "VOI LAPSI-RAUKKAA..." Nyt ajattelen, että jos olisin itsekin se "raukka" niin ehkä en olisi niin onneton nyt..Tai en tiedä oonko mä onneton..välillä tuntuu, että kaikki tunteet musta katoavat ja olen vain typerästi, robottimaisesti olemassa..


Olen siis aina ollut ylipainoinen..ihan pikkulapsesta saakka..Tarkastelin joku aika sitten vanhoja valokuvia ja havaitsin, että olin joskus 6-5 vuotiaasta saakka huomattavasti isompi kuin siskoni ja muut lapset..En ole oikeastaan hirveästi miettinyt tätä paino-ongelmaa ennen yläaste aikaa..Onhan minua useasti haukuttu ja välillä kiusattu kokoni takia, mutta jotenkin tuntuu, ettei se koskettanut silloin melkein yhtään..vasta yläasteella aloin oikeasti ahdistumaan lihavuuteni takia..ennen sitä en edes tajunnut kuinka lihava todellisuudessa olin. En tuntenut itseni NIIN lihavaksi..kuitenkin yhdeksännen luokan lopussa ollessani n.155 cm pitkä painoin 92 kiloa..Sen jälkeen mulla on ollut useita laihdutusyrityksiä,joskus onnistuinkin niissä, mutta pikkuhiljaa ne kilot tuli aina bonuksineen takaisin..Ysiluokasta saakka tää ruoka-ahdistuskierre on siis ollut päällä..enimmäkseen aikaisemmin on ollut vuorotellen BED:iä (suurimman osan ajasta) ja syömättömyyttä
, kunnes nyt n. 2 ja puol vuotta sitten alkoi tää oksentelu.. 

torstai 22. marraskuuta 2012

Is it going to be any better tomorrow???

Kauppareissu-->ahmiminen-->oksentelu..Näin ovat alkaneet varmaan viimeiset 5-6 päivää..ja päättyneet hedelmien ahmintaan ilman oksentamista ja nukahtamiseen aamupäivällä..Mun päivärytmi on ihan perseestä..mä nukahdan 3-4 aikaan yöllä ja herään joskus klo 11..tunteja tulee nukuttua ihan reilusti yön aikana, mutta herään tosi useasti,käyn vessassa vähintään 4 kertaa/yö..päivisin tuntuu että käyn siellä joka puol tuntii, vaikken juo melkein yhtään..saan nesteitä enimmäkseen hedelmistä,joita syön, mutten niitäkään niin paljon, että tarvitsisi käydä veskis niin usein..mikä mua vaivaa? ehkä olen vahingoittanut jollain ihmeen tavalla mun munuaiset ja niitten toiminta on häiriintynyt..painan joskus tosi kovaa vatsaa eri kohdista oksentaessani, niin en kyllä ihmettele jos olen litistänyt kaikki sisäelimet..F**k..viisarivaaka näyttää 56 kiloa, mutta veikkaanpa että tuohon pitäis nyt vähintään kilon lisätä et luku ois oikee..eli 57 siis..noh, se on kilo vähemmän kuin joku aika sitten..
Oonko mä sitten yhtään tyytyväisempi kuin aikaisemmin?
No EN.
Ensinnäkin se ei läheskään riitä..en nyt aseta ittelleni mitään epärealistisia tavoitteita, mutta painoni on vielä syksyn alussa ollut 52 lukemissa ja siihen vähintään mä haluan takaisin..En tosin tiedä millä ihmeen tavalla pääsen siihen...saan imeytyneitä kaloreita ahmimisesta vaikka oksennanki suurimman osan pois, enkä liiku yhtään..olen aivan jumissa huoneessani enkä kehtaa nyt ainakaan minnekään salille lähteä..enkä usko et mulla ois tarpeeks energiaa käydä siel säännöllisesti..

Mä haluaisin unohtaa miten syödään..olen saanut jo niin tarpeekseni kaikesta ruoasta,herkuista,rasvasta,hiilareista..en kestä enää edes nähdä mitään syötävää..MUTTA..tämä kaikki kunnes se hemmetin nälkä iskee taas..ja se tekee niin aina..tai no yleensä en anna sen tapahtua, vaan alan ahmii jo ennen ku tunnen mitään nälkää...what can I say??? I'm a fool..