lauantai 7. tammikuuta 2017

Vuosi 2017. Mulla kuuluisi olla jo uusi elämä, uusi alku. Mutta ei. Olen luopunut ihmisestä, johon luotin enemmän kuin itseeni jo 20 vuoden ajan. Hän oli minun paras ystäväni A. Ja hän luultavasti halusi, että elämäni olisi ikuisesti päälaellaan.

       Hänellä oli suunnitelma. Hän manipuloi mieltäni. Hän veti mut mukaan kaikkeen likaiseen ja törkyiseen. Turhamaiseen olemassaoloon, jossa ei ole mitään tarkoitusta. Ja hän halusi, että jatkaisin näin. Ja että sairauteni pitäisi mua otteessaan edelleen. No..pitäähän se. Perheeni vannoi, että kaikki on näin. Hän on lahkon jäsen ja heitä opetetaan manipuloimaan. Saada ihminen kuilun partaalle..elämänsä pohjamutiin ja tarjota sitten ainoa pelastus - heidän lahko.

      He sanoivat, että hänellä oli tarkoitus viedä mut toiseen maahan, missä A ja hänen äitinsä omistavat ilotalon..mulle kuulemma löytyisi lämmin paikka siellä, silloin kun olisin oikeassa kondiksessa vastaanottamaan sen. Ja se aika olisi silloin, kun kuihtuisin syömättömyyden kautta sellaiseen tilaan, ettei aivoni kykenisi ymmärtämään enää paljoakaan...erottamaan oikean väärästä..se aika olisi myös silloin, kun alkaisin juomaan paljon. Ja olihan mulla menneisyydessä näitä kausia, joten tuo nyt ei olisi hirveän vaikeaa saada aikaan.

      Kun lähdin kotoa, anoreksia yltyi tosi pahaksi... Asuin tämän A:n luona. Hänen luonaan oleskeli  ja lähes asui tuolloin myös yksi pakolainen, jonka kanssa hän seuresteli hyvin lyhyen ajan..minkä jälkeen jätkä siirtyi hänen pikkusiskoon S:n (16 v.). Itse hän on 28..tai 26..en muista.

 Mä join yhtenä iltana itseni känniin. Tuo juomisen vaihe oli saamassa siis jo alkunsa..."Seurustelin" tuolloin yllämainitun pakolaisen ystävän kanssa..se oli lähinnä fyysistä, vaikka varsinaista seksikontaktia meillä ei ollut. Olin kirjautunut ulos perheeni asunnosta ja olin soittanut sossuun...kodista irtaantumisen prosessi oli siis täydessä vauhdissa.

    Ennen tätä iltaa, jolloin join itseni känniin soitin yhdelle tutulleni, joka seurusteli aikaisemmin pikkusiskoni kanssa ja jäi siitä lähtien perheellemme hyvin läheiseksi ihmiseksi. Selitin tilanteen, että olin lähtenyt pois kotoa ja aioin aloittaa uuden elämän omillaan...ja että näin alussa tarvitsin rahaa lainaksi. Rukoilin, ettei hän kertoisi mitään perheelleni, koska en halunnut, että he edes tietävät minun olevan tämän kaverini luona..kyllähän he arvasivat...ja kävivät hänen luonaan kyselemässä minusta vielä ennen kuin ehdin tulla kaverini luo...sen jälkeen kun karkasin...

Kun lakkasin syömästä, he lukitsivat minut sisälle. Pakottivat syömään eivätkä päästäneet ulos. He olivat hyvin huolissaan, koska tuolloin saatoin viettää hyvinkin 7 tuntia päivässä tämän A:n kanssa. Muutuin hurjaa vauhtia hänenkaltaisekseen perheeni mielestä. Aloin käyttämään hänen sanojaan..puhetapa muuttui..laihduin myös hurjaa vauhtia...

Olin kuolemaisillaan..mutta nyt kun ajattelen sitä aikaa, mua itkettää. Ja kauheinta tässä on se, että mua itkettää, koska...haluan takaisin siihen aikaan..Mä en itsekään ymmärrä...hän ei välittäisi vaikka kuolisin..ehkä hän jopa halusi sitä. Mikä motiivi? Hän on aina kadehtinut minua. Tämä on perheeni versio. Kadehtinut perhe-elämäämme. Koska hänellä ei kunnollista perhettä ole koskaan ollut. Hänen vanhempansa ovat eronneet...hänen äiti ei ole koskaan pitänyt hänestä huolta niin kuin äidin kuuluisi. Aina kun annan itselleni luvan ajatella sitä mahdollisuutta, että perheeni on oikeassa, mietin...mitä olin tehnyt hänelle? Miksi? Olen aina yrittänyt olla rehellinen ja auttaa aina, kun hän apua tarvitsi..joskus lainaamalla rahaa, joskus vaan puhumalla..en ehkä ollut paras auttaja, mutta en ole koskaan toivonut hänelle mitään pahaa..luotin häneen täydellisesti...puhuin aina niin avoimesti kuin ihminen saattaa puhua...hän tiesi minusta kaiken..KAIKEN. Jopa asioita, joita en ollut kertonut siskoillekaan. Miksi hän haluaisi minulle pahaa? Ihmiset lahkossa ovat sairaita. Se vaan on niin. Sitä ei pysty rationaalisesti selittämään. Näin sanoo perheeni. Miten voin kaivata sitä aikaa, niitä ihmisiä, jotka työnsivät minut päivä päivältä lähemmäs kuilun reunaa?

He säikähtivät muutoksia minussa ja aikoivat pitää minut lukittuna kotona. Ja syöttää väkisin. En voinut suostua siihen ja karkasin hyvin varhain aamulla. Juoksin sukkasilla. Mulla oli valmiina reppu täynnä mun tavaraa...nukuin se mun vieressä, koska pelkäsin, että perheeni piilottaa sen...Mun sisko nukkuin mun kanssa samassa huoneessa..vahtina..ovi oli ketjulla kiinni. Tiesin sen..ja tiesin, ettei mulla olisi ollut paljon aikaa...menin muka vessaan..mutta itse valmistauduin pakenemaan. Muutama sekunti vessassa ja hiivin hiljaa ovelle vielä muutama sekunti ja avasin oven ja juoksin henkeni edestä. Mun sisko ehti ovelle kun ehdin ensimmäiselle rapulle. Mutta ehdin silti. Juoksin niin lujaa kun pystyin. reppu oli hyvin painava sellainen...sen kanssa juokseminen oli hyvin raskasta. Otin kengät mukaan reppuun ja juoksin sukkasilla ulos. Ei ollut aikaa laittaa kenkiä jalkaan. Vähän kauempana kotoa, kun olin varma, etteivät he seuranneet mua ulos, laitoin kengät jalkaan. Ja lähdin keskustaan. En uskaltanut mennä heti A:n luokse, koska tiesin, että sieltä mua etsittäisiin ekana. Minulla ei ollut puhelinta, koska perheeni otti sen haltuun aikaisemmin..oli vain 30 euroa rahaa. Pyysin keskustassa joltain tuntemattomalta lainaksi puhelimen ja kirjoitin facebookissa siskolleni viestin, jossa kerroin kaiken olevan hyvin ja että lähden ja aloitan uuden elämän. Vasta illalla menin A:n luokse.

Se tuttu, jolta pyysin lainaksi rahaa sanoi, ettei hätää, hän lainaisi. Eikä kertoisi. Hän kävi A:n kämpälle ja toi rahat. Se A:n pakolaiseksä oli yötä A:n luona ja oli edelleen asunnossa, kun tuttuni V tuli. Lattialla lojui pari patjaa ja kaikki oli hieman sikin sokin..näytti varmaan joltain pakolaisleiriltä. Me juteltiin V:n kanssa ja hän kannusti minua. Sanoi, että onhan tuo mun elämä ja perhe hyväksyisi lähtöni ennemmin tai myöhemmin. Pari päivää myöhemmin hän soitti ja sanoi, että haluaa tulla käymään..hän toisi jotain eväitä (silloin kun hän kävi meillä ei oikein ollut mitään tarjottavaa, niin ajattelin, että siitä hän sai päähänsä, että me nähdään nälkää :D). Ilahduin siitä, koska ihmisenä tykkäsin V:stä. Samalla sain jostain päähäni järjestää ne perkeleen bileet ja juoda itteni känniin...halusin myöskin sen "oman jätkäni" mukaan...mitä enemmän porukkaa, sitä parempi...varsinkin kun miespuoliset ihmiset on kyseessä..Niin mä silloin ajattelin.

No..he kaikki tulivat paikalle...oli tosi hauskaa..olin kännissä..oksentelin jossain vaiheessa alkoholin takia vessassa. A piti hiuksiani ja hymyili. V:tä hämmästytti A:n huvittuneisuus, koska V:kin oli tietoinen bulimiastani ja suhtautui oksentamiseeni vakavasti. Hän myöskin näki pussailuni ja vähän muuta mun ja sen pakolaisjätkän välillä. Joka tapauksessa keskellä yötä hän pyysi A:lta asunnon avaimen lainaksi ja sanoi menevänsä soittamaan puhelun kaverilleen..heillä kuulemma oli joku ongelma. Hän tuli takaisin seuranaan mun perhe, joka meni shokkiin kun näki mut kännissä ja pakolaisjätkän kuhertelemassa patjalla lattialla...he toivat myös ambulanssin. Mut pyydettiin ambulanssiautoon testattavaksi..he kyselivät muutamia kysymyksiä, mutta eivät löytäneet syytä viedä mua mihinkään. Ambulanssi lähti..jäin pihalle ympärilläni Äiti, siskot, A, V ja pakolaisjätkät...äiti itki ja rukoili, että palaisin kotiin...itkin itsekin, mutta sanoin, etten voi palata..sitten hän pyysi, että lähtisin edes V:n kämpälle...edes yhdeksi yöksi..saisin olla itsekseni siellä. Suostuin. Sen jälkeen en enää palannut A:n luokse..

Jatkuu.

tiistai 16. elokuuta 2016

Päivittelyt

No niin. Aloitan lyhyellä tiivistelmällä viimeisen kuukauden tapahtumista. Kaikkea on tapahtunut ja paljon (mm. lähdin kotoa skandaalin kera ja olen nyt palannut takaisin), mutta keskityn tässä vain ja yksinomaan syömiseen ja muutoksiin minussa. Lähdin 08.07.2016 toiseen maahan, maahan, jota rakastan hyvin paljon. Ennen lähtöä mulla alkoi hyvin vaikea bulimia-kierre. Söin paljon ja oksensin useita kertoja päivässä, kävin aika usein myös juoksemassa keskipitkiä matkoja. Mun paino oli tällöin (lähdon aikaan) viisarivaalla mitattuna 47-48 kg. Olin siellä yhdessä kaupungissa jonkin aikaa, lähdin leirille kahdeksi viikoksi toiseen kaupunkiin tai oikeastaan kylään. Siellä tuli syötyä hyvin niukasti ja loppuvaiheessa rupesin oksentamaan mm. hedelmiä. Kun tulin leiriltä takaisin mulla oli muutama hyvin epäonnistunut päivä, kun söin n.puoli kiloa rahkaa päivässä, sen päälle kahvia, jonkin verran sulatejuustoa ja esim. purkitettua kananlihaa. 29.07.16 jo digivaalla punnittuna paino oli 53 kg. Tietysti, olin ennen tätä täysin kuivinut, koska joka kerta oksensin niin, ettei nesteitä jäänyt sisälle ollenkaan, enkä juonut päivän aikana tarkoituksella lähes mitään muuta kuin pari kuppia kahvia, joka sekin kuivattaa. Plus se ero viisarivaakojen ja digivaakojen välillä (jos sitä nyt on). Mutta veikkaisin, että kolmisen kiloa oli tullut lisää joka tapauksessa, vaikkei se ulkoapäin näkynyt. Siitä lähtien mulla on ollut hyvin vaikeaa..olen syönyt paljon, oksentanut paljon, jättänyt sisään paljon, lenkkeillyt paljon vähemmän jne. En tiedä yhtään, paljon painan tällä hetkellä (16.08.16) ja pelkään ajatellakin sitä. Tiedän vain, että 13.08.16 kun kävin shoppailemassa, housut kokoa 38 olivat mulle isot. Koko 36 oli juuri ja juuri sopiva, mutta grammakin vielä ja niistä tulee kai pienet...Siinä kaikki numerot, jotka on mulla tiedossa tähän saakka. Siitä, kun palasin leiriltä on kulunut 22 päivää, joista jotakuinkin onnistuneita on ollut vain 7 (pidän ruokapäiväkirjaa). Eli kokonaiset 15 päivää on ollut täyttä *****. Että näin.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Omantunnon toisella puolen

Tässä sitä taas ollaan. Karkasin kotoa. Minut haluttiin parantaa. Perheeni. He, jotka tuntevat eniten kipua tästä tilanteesta. Tunsin itseni ansaan ajetuksi. Vaurioitunut eläin, jolla ei ole pakotietä. En voinut antaa kaiken tämän "työni" menevän hukkaan. Siksi pakenin. Ja koska tiesin, etten voisi elää näin. En koskaan. Kiertäisin vain samaa kehää, mutta sisältä olisin silti kuollut. Jäänkö eloon nyt? Pystynkö tehdä näin perheelleni? Muuttuuko mikään enää koskaan paremmaksi? Pystynkö vihdoin ottamaan vastuun elämästäni ja päättää oikein? En tiedä. Mutta tiedän, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Minun on yritettävä. He vihaavat minua. Tiedän sen. Sattuuko se? Kyllä se sattuu...mutta taisin olla väärässä omantunnon kohdalla...ehkä se sittenkin nukahti sisälläni. En mieti tällä hetkellä mitään muuta kuin että elämäni on muututtava. Muuttuuko se koskaan kotona? Ei. Muuttuuko se, jos muutan? Ehkä. Näen siinä mahdollisuuden. He eivät näe. Mutta minä näen..pienen, mutta uskon, että se on siellä.


Joskus tämä kaikki tuntuu pitkittyneeltä unelta. Mitä minä teen? Miksi? Kuka siitä kärsii? Kuka hyötyy? Mihin olen menossa? Palaanko takaisin? Onko minulla mahdollisuus? Paljon kysymyksiä eikä kovin paljon vihjeitä vastauksista. Kai jokaisella on mahdollisuus pelastua. Toinen kysymys on - millä hinnalla? Voiko sitä hintaa koskaan antaa anteeksi?

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Mietteitä




Jälleen kerran huono päätös. Todella huono. Mutta niin houkutteleva. Itsensä näännyttäminen. 4.päivä ja kaikki hyvin. Mistä kärsin enemmän - siitä, että olen mitätön ja epäonnistunut ihmisenä vai  siitä, etten näytä siltä, miltä toivoisin näyttäväni?

Olen huomannut itsessäni erään piirteen..kun alan laihduttamaan ja minulle tulee siitä hyvä olo, yhtäkkiä...minussa herää omatunto. Ikään kuin se nukkuisi aikana, jolloin syön ja murehdin lihovani, mutta kerran alan tuntea nälkää ja rauhoitun siinä mielessä...pieni piru päässäni saa minut huomaamaan kaiken sen, mitä olen elämässäni tehnyt väärin..ennen kaikkea perhettäni kohtaan. Ja kaiken sen mukana herää suunnaton sääli äitiäni kohtaan...hän on kokenut paljon, hyvin paljon..joskus tuntuu, että koko hänen elämänsä on ollut yhtä kamppailua..tilanteiden ja ihmisten kanssa...useimmiten läheisten kanssa. Meissä kaikissa on paljon vikoja..ja hän on saanut kärsiä niistä. Hänellä on liian vahva oikeudenmukaisuuden taju. Hän ottaa elämässä kaiken liian vakavasti ja se syö häntä sisältä..kaiken pitää mennä oikein..mikään ei saa mennä väärin. On hyvin vaikeaa elää tällä tavalla...lähes mahdotonta. Mutta hän elää. Ja minä vaikeutan sitä.

Olen kuullut psykologien mielipiteen siitä, että jos perheessä äiti on liian kontrolloiva, joskus lapsi kapinoi sitä vastaan ainoilla keinoilla, mitä tuntee kontrolloivansa itse. Ja yleensä se keino on jokin huono tapa. Polttaminen, juominen, huumeet.....syömishäiriö. Se on jokin asia, johon äiti ei oikein pysty puuttumaan...tai ainut asia, johon lapsi ei viimein salli hänen puuttuvan.

Omasta tilanteestani voin sanoa sen verran, että kyllä - äiti on kontrolloiva. Ja kyllä - sisimmissäni kapinoin sitä vastaan...yleensä väärin keinoin. Minun alkoholin käyttö...ehkä se syömishäiriökin..Toisaalta minusta tuntuu, että elämäni varrella näitä syitä ja tilanteita, jotka ovat kenties johtaneet tähän nykyiseen olooni, on ollut niin paljon, että tämän takun selvittäminen on lähes mahdotonta. En missään nimessä sysää kaikkea äitini niskaan. Tiedän, että loppujen lopuksi hän on maailman paras äiti..ja se suunnaton rakkaus meitä kohtaan..Toisaalta joskus mietin..että rakkauskin voi satuttaa ja vaurioittaa...Jossakin vaiheessa jokin vain meni väärin. Eikä minulla riittänyt voimia kääntää kaikki toiseen suuntaan.




perjantai 11. maaliskuuta 2016

Pitkästä pitkästä aikaa eksyin taas omalle blogilleni. Tiedän, että luultavasti tätä ei enää kukaan lue, mutta varmistanpahan, että kirjoitustaidot ovat vielä tallella :D Noh..olen nyt 25-vuotias, ylipainoinen (en tiedä paljonko), tyytymätön ihminen, jonka elämä on edelleen pysähdyksissä. Ihan kuin joku olisi painanut pause-nappia jossakin vaiheessa ollessani teini-iässä eikä ole vieläkään pistänyt nauhaa pyörimään eteenpäin. Aika vilisee silmieni edessä, kaikki ympärilläni liikkuu, kehittyy, kasvaa, vahvistuu, muuttaa väriään..mutta minä pysyn samana. Pienenä ja haavoittuvaisena sisältä ja isona ja kömpelönä ulkoa. Tiedän, mikä pitää minua paikallaan. Elämän pelko. Jossakin vaiheessa pakenin oikeaa elämää omaan kuviteltuun ja turvalliseen..olemassaolemattomaan maailmaani. Helppoon ja yksinkertaiseen..lapselliseen. Sellaiseen, joka ei ole oikean ihmisen arvoinen.

lauantai 16. marraskuuta 2013

back..again?

Hei kaikki..Mä ajattelin pitkästä pitkästä aikaa kirjoittaa tänne kuulumisia..paljon kaikkea (enimmäkseen ikävää) on tapahtunut eli kerrottavaa olis paljon..haluan että tekstistä kuitenkin tulee yhtenäinen ja kronologisesti looginen,enkä mitään pätkiä, joissa hypin yhdestä asiasta toiseen (näin saattaa tietysti joka tapauksessa käydä :p ) joten aion panostaa siihen vähän enemmän aikaa ja kirjoitan sen jossakin vaiheessa hieman myöhemmin..haluaisin kuitenkin, että kommentoisitte jotakin (jos tätä nyt joku vielä lukee :D ) tähän, että tietäisin onko mun edes järkee kirjoittaa :D tai ehkäpä kirjoitan joka tapauksessa itseäni varten, mut anyway olis kiva tietää :))

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Wanna die...really....maybe.....don't know

Vihaan itseäni ja vartaloani koko sydämestä..mä vannon, etten enää ikinä halunnut tulla tänne valittamaan näistä seikoista, koska halusin päättää jättää nämä pinnalliset seikat toisarvoisiksi ja keskittyä kohentamaan terveyttäni ja henkistä kasvua ja hyvinvointia..Mutta kun en vaan pysty lopettaa syömistä..tunnen, että olen elossa vain silloin, kun lähetän suuhuuni tasaisin (ja tosi lyhyin) välein jotain paskaa..muuna aikana unelmoin tekeväni sitä.

Ja nyt..vitun typerän,laiskan,merkityksettömän päivän jälkeen, jona olen vaan syönyt,oksentanut ja taas syönyt ja oksentanut..ja ihan lopuksi vielä syönyt enkä oksentanut..tunnen olevani PALJON pahempi kuin ylisuuri läskikasa..tunnen olevani kaikista maailman ylisuurista läskikasoista se mitättömin ja laiskin..se,jolta ei löydy enää hitustakaan motivaatiota korjata enää elämässään yhtään mitään..Se, joka on väsynyt ja vittuuntunut kaikkeen ja kaikkiin...en kestä huolehtivaa äitiä, enkä yrittävää herättää mussa motivaatiota pikkusiskoa...suht välinpitämättömän isän vielä kestän jollain tavalla..

Mutta voi jeesus tätä roikkuvaa vatsaa ja reisiläskejä..ja huomenna mun pitäis viedä paperit sossuun..miten ikinä kehtaan ton näköisenä lähteä yhtään mihinkään??? Tää on nyt just se olotila, jolloin takaraivossa jyskyttää paniikki ja itseinho valtaa koko olemuksen, valuu kyyneleet ja etsin epätoivoisesti keinoa vapautua näistä tuntemuksista...ensimmäisenä mieleen tulee itsensä satuttaminen..se on oikeasti aina enemmän tai vähemmän rauhoittanut mua..tai sitten olen vaan onnistunut niin hyvin vakuuttamaan itselleni sen..Tällaisen syömisen on loputtava..muuten tuun siihen pisteeseen, jolloin ylärajan yli yltänyt itseinho saa mut tekemään jotain peruuttamatonta..en todellisuudessa tiedä, pystyisinkö ikinä tekemään mitään sellaista, mutta silloin, kun nuo tunteet valtaa "kunnolla", niin en aina luota omaan harkintakykyyni ja muutenkin terveen järkeen..

Tää kirjoittaminen on kyllä nyt vähän rauhoittanut..harmi vaan, ettei siihen kirjoittamiseen aina onnistu pakottaa ittensä ku tollaset fiilikset iskee..Tiedän, että sanon nyt tosi-tosi typerän asian, mutta en kestä enää yhtäkään "läskisika-päivää"...eli yritän huomenna tulla toimeen kahvilla..jos ei onnistu normisyöminen niin mennään nyt sitten mieluummin toiseen laitaan...eli hyvin niukkaan ravinnon laitaan..Heh..tää alkaa jo jotenkin vaikuttaa niin epätoivoiselta touhulta..