lauantai 14. toukokuuta 2016

Omantunnon toisella puolen

Tässä sitä taas ollaan. Karkasin kotoa. Minut haluttiin parantaa. Perheeni. He, jotka tuntevat eniten kipua tästä tilanteesta. Tunsin itseni ansaan ajetuksi. Vaurioitunut eläin, jolla ei ole pakotietä. En voinut antaa kaiken tämän "työni" menevän hukkaan. Siksi pakenin. Ja koska tiesin, etten voisi elää näin. En koskaan. Kiertäisin vain samaa kehää, mutta sisältä olisin silti kuollut. Jäänkö eloon nyt? Pystynkö tehdä näin perheelleni? Muuttuuko mikään enää koskaan paremmaksi? Pystynkö vihdoin ottamaan vastuun elämästäni ja päättää oikein? En tiedä. Mutta tiedän, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Minun on yritettävä. He vihaavat minua. Tiedän sen. Sattuuko se? Kyllä se sattuu...mutta taisin olla väärässä omantunnon kohdalla...ehkä se sittenkin nukahti sisälläni. En mieti tällä hetkellä mitään muuta kuin että elämäni on muututtava. Muuttuuko se koskaan kotona? Ei. Muuttuuko se, jos muutan? Ehkä. Näen siinä mahdollisuuden. He eivät näe. Mutta minä näen..pienen, mutta uskon, että se on siellä.


Joskus tämä kaikki tuntuu pitkittyneeltä unelta. Mitä minä teen? Miksi? Kuka siitä kärsii? Kuka hyötyy? Mihin olen menossa? Palaanko takaisin? Onko minulla mahdollisuus? Paljon kysymyksiä eikä kovin paljon vihjeitä vastauksista. Kai jokaisella on mahdollisuus pelastua. Toinen kysymys on - millä hinnalla? Voiko sitä hintaa koskaan antaa anteeksi?

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Mietteitä




Jälleen kerran huono päätös. Todella huono. Mutta niin houkutteleva. Itsensä näännyttäminen. 4.päivä ja kaikki hyvin. Mistä kärsin enemmän - siitä, että olen mitätön ja epäonnistunut ihmisenä vai  siitä, etten näytä siltä, miltä toivoisin näyttäväni?

Olen huomannut itsessäni erään piirteen..kun alan laihduttamaan ja minulle tulee siitä hyvä olo, yhtäkkiä...minussa herää omatunto. Ikään kuin se nukkuisi aikana, jolloin syön ja murehdin lihovani, mutta kerran alan tuntea nälkää ja rauhoitun siinä mielessä...pieni piru päässäni saa minut huomaamaan kaiken sen, mitä olen elämässäni tehnyt väärin..ennen kaikkea perhettäni kohtaan. Ja kaiken sen mukana herää suunnaton sääli äitiäni kohtaan...hän on kokenut paljon, hyvin paljon..joskus tuntuu, että koko hänen elämänsä on ollut yhtä kamppailua..tilanteiden ja ihmisten kanssa...useimmiten läheisten kanssa. Meissä kaikissa on paljon vikoja..ja hän on saanut kärsiä niistä. Hänellä on liian vahva oikeudenmukaisuuden taju. Hän ottaa elämässä kaiken liian vakavasti ja se syö häntä sisältä..kaiken pitää mennä oikein..mikään ei saa mennä väärin. On hyvin vaikeaa elää tällä tavalla...lähes mahdotonta. Mutta hän elää. Ja minä vaikeutan sitä.

Olen kuullut psykologien mielipiteen siitä, että jos perheessä äiti on liian kontrolloiva, joskus lapsi kapinoi sitä vastaan ainoilla keinoilla, mitä tuntee kontrolloivansa itse. Ja yleensä se keino on jokin huono tapa. Polttaminen, juominen, huumeet.....syömishäiriö. Se on jokin asia, johon äiti ei oikein pysty puuttumaan...tai ainut asia, johon lapsi ei viimein salli hänen puuttuvan.

Omasta tilanteestani voin sanoa sen verran, että kyllä - äiti on kontrolloiva. Ja kyllä - sisimmissäni kapinoin sitä vastaan...yleensä väärin keinoin. Minun alkoholin käyttö...ehkä se syömishäiriökin..Toisaalta minusta tuntuu, että elämäni varrella näitä syitä ja tilanteita, jotka ovat kenties johtaneet tähän nykyiseen olooni, on ollut niin paljon, että tämän takun selvittäminen on lähes mahdotonta. En missään nimessä sysää kaikkea äitini niskaan. Tiedän, että loppujen lopuksi hän on maailman paras äiti..ja se suunnaton rakkaus meitä kohtaan..Toisaalta joskus mietin..että rakkauskin voi satuttaa ja vaurioittaa...Jossakin vaiheessa jokin vain meni väärin. Eikä minulla riittänyt voimia kääntää kaikki toiseen suuntaan.




perjantai 11. maaliskuuta 2016

Pitkästä pitkästä aikaa eksyin taas omalle blogilleni. Tiedän, että luultavasti tätä ei enää kukaan lue, mutta varmistanpahan, että kirjoitustaidot ovat vielä tallella :D Noh..olen nyt 25-vuotias, ylipainoinen (en tiedä paljonko), tyytymätön ihminen, jonka elämä on edelleen pysähdyksissä. Ihan kuin joku olisi painanut pause-nappia jossakin vaiheessa ollessani teini-iässä eikä ole vieläkään pistänyt nauhaa pyörimään eteenpäin. Aika vilisee silmieni edessä, kaikki ympärilläni liikkuu, kehittyy, kasvaa, vahvistuu, muuttaa väriään..mutta minä pysyn samana. Pienenä ja haavoittuvaisena sisältä ja isona ja kömpelönä ulkoa. Tiedän, mikä pitää minua paikallaan. Elämän pelko. Jossakin vaiheessa pakenin oikeaa elämää omaan kuviteltuun ja turvalliseen..olemassaolemattomaan maailmaani. Helppoon ja yksinkertaiseen..lapselliseen. Sellaiseen, joka ei ole oikean ihmisen arvoinen.

lauantai 16. marraskuuta 2013

back..again?

Hei kaikki..Mä ajattelin pitkästä pitkästä aikaa kirjoittaa tänne kuulumisia..paljon kaikkea (enimmäkseen ikävää) on tapahtunut eli kerrottavaa olis paljon..haluan että tekstistä kuitenkin tulee yhtenäinen ja kronologisesti looginen,enkä mitään pätkiä, joissa hypin yhdestä asiasta toiseen (näin saattaa tietysti joka tapauksessa käydä :p ) joten aion panostaa siihen vähän enemmän aikaa ja kirjoitan sen jossakin vaiheessa hieman myöhemmin..haluaisin kuitenkin, että kommentoisitte jotakin (jos tätä nyt joku vielä lukee :D ) tähän, että tietäisin onko mun edes järkee kirjoittaa :D tai ehkäpä kirjoitan joka tapauksessa itseäni varten, mut anyway olis kiva tietää :))

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Wanna die...really....maybe.....don't know

Vihaan itseäni ja vartaloani koko sydämestä..mä vannon, etten enää ikinä halunnut tulla tänne valittamaan näistä seikoista, koska halusin päättää jättää nämä pinnalliset seikat toisarvoisiksi ja keskittyä kohentamaan terveyttäni ja henkistä kasvua ja hyvinvointia..Mutta kun en vaan pysty lopettaa syömistä..tunnen, että olen elossa vain silloin, kun lähetän suuhuuni tasaisin (ja tosi lyhyin) välein jotain paskaa..muuna aikana unelmoin tekeväni sitä.

Ja nyt..vitun typerän,laiskan,merkityksettömän päivän jälkeen, jona olen vaan syönyt,oksentanut ja taas syönyt ja oksentanut..ja ihan lopuksi vielä syönyt enkä oksentanut..tunnen olevani PALJON pahempi kuin ylisuuri läskikasa..tunnen olevani kaikista maailman ylisuurista läskikasoista se mitättömin ja laiskin..se,jolta ei löydy enää hitustakaan motivaatiota korjata enää elämässään yhtään mitään..Se, joka on väsynyt ja vittuuntunut kaikkeen ja kaikkiin...en kestä huolehtivaa äitiä, enkä yrittävää herättää mussa motivaatiota pikkusiskoa...suht välinpitämättömän isän vielä kestän jollain tavalla..

Mutta voi jeesus tätä roikkuvaa vatsaa ja reisiläskejä..ja huomenna mun pitäis viedä paperit sossuun..miten ikinä kehtaan ton näköisenä lähteä yhtään mihinkään??? Tää on nyt just se olotila, jolloin takaraivossa jyskyttää paniikki ja itseinho valtaa koko olemuksen, valuu kyyneleet ja etsin epätoivoisesti keinoa vapautua näistä tuntemuksista...ensimmäisenä mieleen tulee itsensä satuttaminen..se on oikeasti aina enemmän tai vähemmän rauhoittanut mua..tai sitten olen vaan onnistunut niin hyvin vakuuttamaan itselleni sen..Tällaisen syömisen on loputtava..muuten tuun siihen pisteeseen, jolloin ylärajan yli yltänyt itseinho saa mut tekemään jotain peruuttamatonta..en todellisuudessa tiedä, pystyisinkö ikinä tekemään mitään sellaista, mutta silloin, kun nuo tunteet valtaa "kunnolla", niin en aina luota omaan harkintakykyyni ja muutenkin terveen järkeen..

Tää kirjoittaminen on kyllä nyt vähän rauhoittanut..harmi vaan, ettei siihen kirjoittamiseen aina onnistu pakottaa ittensä ku tollaset fiilikset iskee..Tiedän, että sanon nyt tosi-tosi typerän asian, mutta en kestä enää yhtäkään "läskisika-päivää"...eli yritän huomenna tulla toimeen kahvilla..jos ei onnistu normisyöminen niin mennään nyt sitten mieluummin toiseen laitaan...eli hyvin niukkaan ravinnon laitaan..Heh..tää alkaa jo jotenkin vaikuttaa niin epätoivoiselta touhulta..


            

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Days that kill...

Jatkuvaa vuoristorataa..sekä syömisessä että fiiliksissä..Viimeisten oksennuskertojen jälkeen (joista mainitsin edel. postauksessa) kolme päivää meni taas oksentamatta..söin kyllä reilusti, mutta suht terveellistä ruokaa..lihaakin tuli muuten syötyä jonkin verran näinä päivinä..

Huono juttu on se, etten ole pystynyt kieltäytymään syömästä jäätelöä ulkona..rannalla..(ja miksi pitäisi??? Kesä on luotu jäätelönsyömistä varten :D ) Mutta siis..joka päivä tuli syötyä pari jäätelöpalloa, enkä mä siitä niin stressaisi, jos tavallista ruokaa olisi tullut syötyä vähemmän..
                   
           


Fiasko sai alkunsa toissapäivänä..jolloin myöhään illalla söin liikaa ja oksensin.
Eilen söin ja oksensin jatkuvasti..niitä mun tavallisia rahka-hedelmä-kasvis-keitto -settejä..oksennuskertoja kertyi 4-5 kappaletta
Tänään olen oksentanut 2 kertaa ja toivottavasti luku jää myös sellaiseksi..

Eniten mua ehkä harmittaa eilinen päivä..heräsin hyvällä tuulella, söin aamiaisen (laut.puuroa, jossa hiutaleita 1 dl,omena,kahvi) ja lähdin ottaa aurinkoo..uskalsin JOPA pistää farkkushortsit jalkaan, joiden alta näkyy roikkuvat reisiläskit, mutta jotenkin..ne ei eilen hirveesti haitannu..

Sen jälkeen kävin kaupassa. ostin, vaikken sitä suunnitellut, Dieselin "Fuel for life"-tuoksun (oli niin hyvä tarjous, että sen oli pakko saada)..Kaupan vessassa myös huomasin, että alko menkat..mieliala rupeaa välittömästi vajoamaan pikkuhiljaa alas..taas nuo kivut, tuplasti turvonnut olo jo muutenkin turvonneen olon päälle..makoilu kotona..sellasta on aina odotettavissa kun menkat saapuu..

tulin kotiin, söin pinaattikeittoa kananmunalla ja sitten taas ne auringonkukansiemenet..(pakko sanoa, että joskus ne pelastaa..ne joutuu syömään tosi hitaasti, sillä ne pitää kuoria hampailla..ostan aina kuorimattomat,paahdetut siemenet venäläisestä kaupasta..ja määrällisesti niitä loppujen lopuksi tulee syötyä aika vähän eikä mahaan tule sitä epämukavaa,painavaa,läskiä oloa..toinen juttu on se, että jo 50:ssä grammassa siemeniä sisältyy 300 kaloria...:((  Eli jos sitten jää niitä kaloreita kelailemaan, hepuli kyllä iskee hyvällä todennäköisyydellä..ja niinhän siinä kävi..sitten söin tuoreita herneitä ja sitten vatsakivut yltyivät sellaisiksi, että oli pakko mennä makaa omaan huoneeseen..vitutus lisääntyy pikkuhiljaa, kun tietää jo, ettei suunniteltu iltalenkki toteudu..nukahdan hetkeksi, kun kipu hellittää..herään puolen tunnin päästä...mahaa särkee..turvotus on parhaimmillaan...vitutus ylärajoillaan..menen syömään..oksennan...syön..oksennan...ja näin niinku ylempänä mainitsin 4-5 kertaa..Sylkirauhaset, joiden palautumista normaalikokoisiksi olin niin odottanut, turpoavat surutta jälleen luumunkokoisiksi ja jälleen näen peilistä jo niin tutuksi tulleen hamsterinaaman..

My stomach...

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Tie parantumiseen tai 8 päivää helvettiä..

Tasan 8 päivää sitten päätin, että oksentelun on loputtava. Oksentelen ja lihon silti, joten mitä väliä? Vois ainakin kokeilla saada ahminnat vähitellen kuriin ja syömiset terveellisemmäksi, niin sais ehkä sen painonkin pienemmäks pitkällä aikavaälillä..Tuo lause "pitkällä aikavälillä" raapaisee kipeästi sydäntäni, koska sattuu ajatellakin, että joudun elää lihavana edes jonkin aikaa ennen kuin mitään muutoksia tulee ja alan lihomisen sijaan laihtua..jos siis alan.

Pääideani tai suunnitelmani ydin oli siinä, että jos annan itselleni luvan syödä/ahmia suht.terveellistä ruokaa alkuaikoina rankaisematta siitä itseään ja pitämällä ruuat sisällä, niin elimistöni tottuu siihen, että saa jatkuvasti ja riittävästi ruokaa ja ahmintahalu hellittää.

Haluan nyt kertoa pikkuisen millaista nämä päivät ovat olleet:

päivä 1 : Helvetisti rahkaa, kasviskeittoa, omenoita, kasviksia,kahvia, auringonkukansiemeniä.
Maha venytetty äärimmilleen, mutta omatunto ei liiemmin vaivaa, sillä elää usko siitä, että tarvitsin tällaisen kunnon mättöpäivän, sillä sellainen olisi joka tapauksessa tulossa ennemmin tai myöhemmin. kyllä elimistö nyt tajuaa, että ruokaa on ja sitä on tulossa tulevaisuudessakin. Nou hätä siis.

päivä 2: Eilinen mättö antaa itsestään merkkejä, kun aamulla on aika (lievästi sanottuna) epämukava olo. Sulamaton ruoka alkaa mädäntyä mahalaukussa ja aiheuttaa siellä vaikka mitä kurnimista ja kaasumuodostelmia. Epämukavuus alkaa vaikuttaa myös pääkopassa ja kopioin ensimmäisen päivän täydellisesti..Maha jälleen kerrän räjähtämäisillään ja omatunto alkaa pikkuhilja heräilemään.."huomenna en anna sen tapahtua"..

Päivä 3: Tasan kaksi päivää ollaan nyt vietetty koomassa kotona ja päätän, että nyt on aika vähitellen kiivetä tuosta mutakuopasta ylös. Syön siis jonkinlaisen aamupalan (varmaan joskus 12-13 aikaan, sillä ahmintapäivien jälkeen olen nukkunut tosi myöhään): todennäköisesti rahkaa,pari omenaa kahvia. Ja nukkumaan taas..jossakin vaiheessa syön taas ja taas nukun ja näin jatkuu klo 22 asti, jolloin eteen törröttävästä mahasta huolimatta kutsun pikkusiskoni pyörälenkille. Sen aikana oloni paranee hieman, kun hikeä tulee otsaan ja kroppa tuntee, että on vihdoinkin TEHNYT jotakin. Syön ennen nukkumaanmenoa aika rutkasti rahkaa ja lautasellisen keittoa, mutta varmaan 5-litraiseksi venytetty mahalaukkuni ei tunnista järkyttävää määrää, vaan käyttäytyy niin kuin ei olisi saanut mitään..nukahdan joskus neljän aikoihin.

päivä 4: Tästä päivästä en paljoa muista, paisti sen, että taisin pärjätä syömisten suhteen melko hyvin, paitsi illalla romahdan täysin ja syön kaiken päivän aikana syödyn ruuan päälle n. 90g tummaa suklaata, n.50g kuiv.omenakuutioita (kalorimäärä sama kuin karkeissa!), noin kilon (!!!) rahkaa ja vielä taisin tuoreita omenoita pari kappaletta syödä..ja kun päivän aikana syöty ruoka (ja kenties edellisten päivien ruokajäännökset myös) ei ole ehtinyt sulaa hyvin, mahani näyttää taas pallolta ja vihaan itseäni enemmän kuin mitään muuta. Nukahdan joskus yhden aikaan

päivä 5: alkaa siitä kun neljän tunnin päästä nukkumaanmenon jälkeen herään viideltä aamulla vatsani kapinointiin..se kuplii ja kurnii ja törröttää turvonneena ja mun tekee mieli lyödä sitä, että pitäis turpansa kiinni. Sen sijaan kuitenkin pistän vaatteet päälle ja lähden puoli kuudelta virkistävälle pyörälenkille. Halusin saada hyvän alun tälle päivälle ja lenkin jälkeen mennä syömään aamiaista johonki kahvilaan ettei menis överiks edellisten päivien aikana kertyneen turhautuneisuuden takia. Teen mahtavan ja kehoa hyvällä tavalla rasittavan lenkin ja palaan kotiin joskus 7 aikaan. imuroin huoneeni, menen siuhkuun ja valmistaudun aamiaiselle...

Äiti tulee huoneeseen..alkaa vittuilemaan siitä, etten noudata hänen neuvojaan kuunella ruokailujeni aikana yhtä äänitettä, jossa yritetään vakuuttaa ettei ruoka hallitse mua, että lopetan syömisen silloin,kun tunnen syöneeni riittävästi, etten ajattele ruokaa syömisten välissä jne. Voishan nuo jollakin toimia,mutta kun ei itse usko tuohon ns. "hypnoosiin" ja alitajuntaan vaikuttamiseen, niin, en usko niillä olevan paljon hyötyä. Näiden päivien aikana olen riidellyt äitini kanssa jatkuvasti. En vain ole kestänyt hänen läsnäoloaan vieressäni silloin kun tunsin ittseni valaaksi ja halusin vaan kuolla siihen pikkaann..en ole kestänyt kuunnella hänen vittuiluaan, vähättelyään,muistuttamista kaikista virheistäni ja muuta negatiivista, mitä hän on aina taidokas keksimään..Sanoin sille, että painuu vittuun ja vihdoinkin jättää mut rauhaan..et mulla on muutenkin vaikeeta ja hermot kireellä, etten jaksais yhtään nyt käyttää voimia myös sen kanssa riitelyyn..Silti se vaan istuu ja puhuu ja puhuu sitä samaa paskaa mitä oon kuullu jo niin moneen kertaan..

Sitten äiti huomaa, että valmistaudun lähtemään jonnekin (olin pistämässä meikkiä naamaani). Muuttuu heti epäileväksi..hänestä huomaa heti, miten sen koko keho jännittyy ja hän alkaa kelailemaan päässä mihin olen lähdössä. Sitten hän kysyy sitä. Sanon:

"Keskustaan".
"Tapaamaan ketä?"
"En ketään, ei kuulu sulle"
"No kyllä varmasti kuuluu..jos sä taas menet näkemään sitä kusipäätä (tarkoittaen N:ää, kehen en nyt ole ollut ikuisuuksiin yhteydessä), niin et kyllä mene!"
"Menenpäs,äiti rakas. Et määräile mun menemisiäni. Et enää."
 "Niin kauan kun olet sairas ja asut luonani, minä kyllä päätän!"
"Et päätä"
Hysteerisesti: "Mä pyydän, älä mee!!"
"Menen"
"Mä pyydän!"
"Sä pyysit jo. Vastasin sulle."
" ---II---"
"Menen"
 Olen hermoromahduksen partaalla,mutta yritän olla rauhallinen. Saan meikkini loppuun,otan laukkuni ja kävelen ovelle. Hän ehtii asettua oven eteen, etten pääse ulos.

Ja päässäni naksahtaa...

Mieletön hysteria valtaa olemukseni ja yritän työntää äidin pois ovelta.
 Hän tarttuu vaatteisiini ja laukkuuni..saan avattua oven, mutten astuttua siitä ulos..yksi jaloistani on tosin jo asunnon toisella puolen..hän on vahva ja yrittää vetää mua hiuksista sisään, itken ja huudan hysteerisesti..tunnen kipua päässäni, kun äiti vetäsee mua taas hiuksista..huudan rappusiin "Apua!" pari kertaa...äiti raivostuu siitä ja yrittää vielä väkivaltaisemmin saada mut sisälle..kamppailen ja huudan ja pääsen rappusiin, missä tappelu jatkuu..astun ja hypin sen jalkojen päällä kun hän pitää mua vahvassa otteessa kaiteita vastaan..hän on raivostunut, nimittelee mua kaikilla maailman kirosanoilla..näen sen silmistä, että se on menettänyt järkensä vihan takia..pelästyn..pääsen sen otteesta..ja..soitan poliisit..

Haluan, että edes joku muukin huomaisi kuinka seonnut se on, haluan hänet hoitoon..yritän itkun seassa selittää puhelimeen tilannetta, jonka aikana äiti viittoilee vieressäni, että lopettaisin puhelun ja juttelisin sen kaa rauhassa. Kun hätäkeskuksesta kysytään osoitetta katkaisen puhelun..
Väitellään hetken taas hysteerisesti äidin kanssa, edelleen rapussa. Puhelin soi. Hätäkeskuksesta. Annan osoitteen.Äiti pyytää, että peruuttaisin poliisien tulon. Olen itsekin jo epävarma..olen peloissani, en ymmärrä mitä tapahtuu, en ymmärrä miten tähän ollaan tultu..sanon puhelimeen, että haluan peruuttaa ilmoituksen. Siellä sanotaan, ettei se oo mahdollista. Jos on kerran kutsunut niin ne tulee ainakin tarkastamaan tilanteen. Puhelu loppuu. Siirrymme äidin kanssa asuntoon.

 Äiti alkaa pillittää ja sanoo, ettei koskaan anna mulle tätä anteeks, ettei hän kestä tätä häpeää ja tekee itsarin tän jälkeen..saavutan kuulemma sen "mitä olen hakenut", rauhaa omasta äidistä..syyttelee mua kaikesta. Hysteriani on tyyntynyt, mutta kyyneleet valuu taukoamatta..tuntuu, että menetän itsekin tässä järkeni..mua pelottaa..mitä jos äiti tekee sen minkä lupaa? En pysty elää sitten tämän kanssa, en mitenkään pystyisi. Tiedän, ettei näin olisi voitu jatkaa, että tällaisen agression ja väkivallan oli loputtava, mutta vakuuttelen itselleni, että olisin voinut vaan muuttaa omilleen..mutta siinä menee aikaa..lisäksi..mielestäni äidin on ratkaistava omat ongelmansa jotka johtaa tällaiseen käyttäytymiseen..sehän on EPÄNORMAALIA.

Poliisit tulee. Olen tosi sekavan oloinen. Vaatteeni ovat repeytyneet joistakin kohdista, meikkini valunut epämääräisenä mustana läikkänä koko kasvoille ja selittelen itkun välissä, mitä on tapahtunut. Äiti myös lisäilee ja muokkailee kertomusta. Selittelee toimintaansa sillä, että olen sairas, olen jättänyt hoidon kesken, en ota lääkkeitäni, olen uhkaillut tappaa itseni, eikä hän sen vuoksi voi tietää mihin menen ja mitä aikomuksia mulla on ja hän pelkää puolestani. EI SANAAKAAN siitä, että hän pelkää, että menen tapaamaan lesbokaveriani. Ja sehän oli se tärkein syy tähän välikohtaukseen..Yksi poliiseista yrittää hänelle selittää, ettei hän voi väkisin pitää mua missään, että olen kuitenkin aikuinen ihminen eikä hän voi määräillä..äiti väittää vastaan, että on tilanteita, joissa tällaiset keinot on välttämättömiä, silloin kun ihminen on sairas eikä pysty vastaa omista teoistaan jne. Äiti näyttää poliiseille yhteydenottopyynnon syömishäiriöpoliklinikalta, johon en sitä yhteyttä ole ottanut maaliskuusta asti.
En pysty lopettaa itkemistä ja yritän selittää poliiseille, että tällaisten tilanteiden aikana äiti ei ole järjissään, ettei hän kontrolloi toimintaansa jne. Mitä poliisit sitten päättävät?

Ettei meitä voi jäättää kahdestaan ja MINÄ olen sen verran hysteerisen oloinen, että ne nyt vie mut sairaalaan arvioitavaksi. Mä en halua lähteä ja haluan, mulle on ihan sama..mutta lopulta kuitenkin kallistun sen puoleen, etten halua. Kysyn heiltä, että voinko itse, sitten kun rauhoitun ottaa yhteyden lääkäriini. "Ei me nyt tässä kunnossa sua tänne jätetä. Tulet meidän mukaan niin viemme sut terveyskeksukseen." Pakko sanoa, että poliisit oli kyllä tosi mukavia ja huolehtivaisia, ja juttelimme vähäsen matkan aikana ja ne oli kyllä MUN puolella..ja ne kun ei vielä tiedä monista muista välikohtauksista ja seikoista mitä meidän perheessä tapahtuu..sanon nyt suoraan, että fyysistäkin väkivältää on, mutta se on harvinaista..enemmänkin se on henkistä väkivältaa..uhkailuja, syyttämistä,vittuilua, kiristystä,manipulointia jne.

Ensin mut vietiin meidän terveysasemalle mut sain sit lähetteen psykiatriseen sairaalaan, akuuttiosastolle. Ne vei mut sinne. Vietin siellä yön. Oli aikamoinen kokemus, kun odotellessani hirveän kauan vuoroani lääkärille halusin jo antaa olla ja lähteä, mutta huomasinkin, että kaikki ovet ovat lukossa ja joutuisin pyytää joltainn avaamaan sen. Lisäksi huoneessa ikkunatkin avautui henkilökunnan avaimilla eikä huoneen vessassa ollut lukkoa. Söin siellä kaikki tarjoamat ateriat eikä olo ollut yhtään tukala syömisten takia..annokset oli sopivia (toisin kuin päiväosastolla). Aamulla otettiin labrat ja juttelin erikseen hoitajan,psykologin sekä lääkärin kanssa ja sain lähetteen mielialahäiriökekuksen akuuttityöryhmään sekä jälleen päiväosastolle..joko Laaksoon (jos oikein muistan) tai sitten siihen samaan HUS:sin osastolle,jossa olin aikaisemminkin. Sain myös ahdistusta lieventävää lääkettä, joka toisin kuin seronil, vaikuttaa heti. Sillä on sellainen väsyttävä vaikutus. Itse en koe sitä hirveän tehokkaaksi,mutta parempi se ainakin on kuin seronil..

Äidin kanssa ollaan nyt jollain tavalla sovittu asiat..tietysti tein myönnytyksiä, mutta suht tyydyttäväävn sopimukseen päästiin. Hän lupasi muuttaa suhtautumistaan asioihin (paitsi lesbouteen..hän sanoi, että jos silloin kun paranen (sovittiin parantumiseni "mittariksi" sitä, että saavutan sellaisen edistymisen, että oksennan pari kertaa kuukaudessa maksimissaan..siis yksikin sellainen jakso riittää)..niin teen päätökseni, tarvitsenko tätä vai en (tarkoittaen lesbosuhteita/suhdetta) eikä hän sitten estele mua näkemästä ketään, mutta hän vähän viittasi siihen, että siinä tapauksessa hän saattaa tehdä itsemurhan, koska on vakuuttunut, että lesbosuhde pilaisi koko mun elämän ja psyykkeen lopullisesti ja se lopulta johtaisi mun kuolemaan. Lesboudesta ja siitä, mitä mieltä itse olen ja mitä olen lukenut aiheesta kirjoitan hieman myöhemmin. Aika näyttää oliko tässä sopimuksessa mitään järkeä, oliko äitini rehellinen tämän keskustelun aikana ja muuttuuko mikään loppujen lopuksi..

Ps. toissapäivänä myöhään illalla en enää kestänyt sitä läskioloa syömisen jälkeen ja oksensin kerran.,.eilen oksensin kolme kertaa...kaikkien näiden kahdeksan päivän aikana olen syönyt VAIN normiruokaa (lukuunottamatta sitä 90 g tummaa suklaata), myös silloin kun oksensin. Kaikkien näiden päivien aikana olo oli helvetin läski,maha turvonnut ja räjähtämäisillään, olen ollut monesti hysteerinen, olen purkanut pahaa oloa lyömällä villisti tyynyjä ja sohvaa,olen itkenyt älyttömästi ja tuntenut tekeväni kuolemaa. Parempia hetkiä on ollut ja ne sijoittuvat fyysisen rasituksen jälkeiseen aikaan. lisäksi mielisairaalassa olo oli ok. Olen tänään syönyt 500g. rahkaa, omenan ja 2 kuppia kahvia..päiväosasto tiuntuu nyt tosi huonolta idealta, koska en kestäisi nyt yhtään enempää paisumista..