torstai 26. tammikuuta 2017

But without the dark we'd never see the stars...

Yli kymmenen päivää on mennyt todella nopeasti. Jäin sittenkin tänne. Kun puhuin äitini ja siskoni kanssa, he epäilivät, onko kurssien keskeyttäminen nyt hyvä vaihtoehto. He epäilivät, etten antaisi sitä itselleni anteeksi, koska olen muutenkin aina jättänyt kaiken kesken...olin aina antanut periksi heikkoudelleni ja perääntynyt. Aina. He ovat oikeassa. Mua suututti silloin, koska musta tuntui, etteivät he ymmärrä, kuinka paha mun on taas olla ja kuinka hukassa olen. No..eivät he oikeastaan tiennetkään eivätkä tiedä, miten asiat on. Mutta olen kiitollinen heille nyt, että heidän ansiota olin jäänyt ja suoritin ne vaivaiset kaksi tenttiä ja huomenna mun pitäis jo saada sertifikaatti koko hommasta. Huomenna siis viimeinen tunti ja olen vapaa lähtemään kotiin. Periaatteessa mulla on vielä reportaasi tekemättä...ja käymättä yksissä kuvauksissa harjoittelijana..mutta en ehdi näitä luultavasti ennen lähtöä..en ainakaan reportaasia. Kuvauksissa käynti pelottaa. Tuleeko mun koko loppuelämästä yhtä pelkäämistä ja pelkojen voittamista tai niille häviämistä? Ehkä kaikkien elämä onkin juuri tätä. Ja ehkä tämä onkin sitä kehitystä, kasvamista ihmisenä. En tiedä. Pelkään myös kotiin palaamista. Vielä pari viikkoa sitten olin niin loppu ja valmis luovuttamaan ja lähtemään kotiin odottipa siellä mikä vaan...nyt en tunne olevani enää yhtä valmis kohtaamaan perheeni ja arjen heidän kanssaan...syömiseni on ihan pepusta..energiataso hyvin alhainen ja mieliala heilahtelee suunnasta toiseen...Joskus sisälläni on pilkkopimeää kuin tähdittömänä talviyönä...joskus valoisampaa kuin talviyönä täysikuun aikaan...




lauantai 14. tammikuuta 2017

Mua pelottaa nyt vielä enemmän.. Kirjoitin äidille ja hän tais ymmärtää väsymykseni ja stressaantumiseni.. Mutta hän ei tiedä kuinka pahasti pielessä syömiseni taas on.. Teinkö virheen?? Mutta tiedän, että jumittaisin täällä ja munaisin kaiken... 
Mä taisin tehdä päätöksen. Mä en jaksa täällä enää. Mun on pakko keskeyttää ja lähteä ainakin joksikin aikaa kotiin. Kyllä, tulen luultavasti lihomaan siellä. Mutta olen niin väsynyt ja stressaantunut täällä, että luulen, että tulen senkin kestämään paremmin. Mun pitää vaan tehdä parhaani ja yrittää syödä järkevästi. Mutta tarvitsen taukoa. Tarvitsen vaihteeksi toisen ympäristön. Tarvitsen perhettäni. Ja Suomea. En olisi koskaan uskonut sanovani näin. Mutta mulla on helvetin ikävä Suomea. Mua pelottaa..ja tirdän, että perheeni suhtautuu tähän kuin vielä yhteen tappioon. Vielä yksi pettymys heille. Mutta en tule saamaan täällä mitään aikaiseksi nyt. Tiedän sen.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Vielä yksi vanha. 1.helmikuuta 2013

Se tuli ja voitti. Eilen yöllä..kello neljä aamulla oksensin toisen kerran. Paino tippui 59 58 kiloon..jälleen..eikä yhtään alemmas. It doesn't matter

Please, don't (vanha luonnos, jota en ollut silloin jostakin syystä julkaissut. Luultavasti kyseessä on talvi 2013, mutta en osaa sanoa...)

"Kirjoitan nyt, koska pelkään sortuvani taas ahmimaan..Yheltä päivällä oksentamisen jälkeen olen syönyt/juonut tänään:  kahvin, sitten shoppailessa stockmannin kahvilassa marjasmoothien ja vielä yhden kahvin ja nyt kymmeneltä kun tulin niin syön parhaillaan n. 4 dl kasvissosekeittoa+kahvi+kurrku-kaali-punajuurisalaattia n. 3 dl...Haluan lopettaa siihen..HALUAN. Ei se ole paljon..Eihän??

 Huomaan ulkona/kaupoissa liikkuessani minuun kohdistuneita katseita..useimmiten miehiltä..nuorilta miehiltä..mutta minkälaisia katseita ne on? Mitä ihmisten mielessä vilahtaa, kun he näkevät minut muutaman sekunnin? Ja onko sillä edes väliä? Ei pitäisi olla, mutta minulle on. En halua näyttää naurettavalta. Eniten pelkään, etten tajua oikeasti kuinka lihava olen ja kuinka naurettavalta näytän esim. joissakin tiukoissa farkuissa tai lyhyessä hameessa ja luulen, että näytän hyvältä ja kävelen itsevarmana ulkona, vaikka oikeasti olen v***n nolo..Näin hölmö mä olen..tai ehkä tuollaiset ajatukset ei oo hölmöjä..en enää tiedä mikä on normaalia ja järkevää ja mikä ei..Vitutan mun siskoa, kun aina ulos lähtiessäni varmistan häneltä kymmenen kertaa näytänkö ok:lta :D Niin turhamaista, mutta näköjään niin välttämätöntä mulle.

Haluatteko tietää salaisuuden? Kulutan usein aikaa muuten vaan matkustamalla metrolla/bussilla/ratikalla minne tahansa ja takaisin..kuuntelen musiikkia, katselen ihmisiä, paikkoja,analysoin minuun kohdistuneita katseita :D Ehkäpä olen hullu..en tiedä..tai ehkä mulla on vaan liikaa aikaa eikä mitään, millä täyttäisi sitä..Jos Nyt kuitenkin sorrun ahmimaan ja oksentamaan en varmaan kerro teille siitä, koska en halua olla luuseri, vaikka just sitä mä oon :D Tästä postauksesta tuli vähän outo, mutta olen vaan tosi väsynyt..))) "
Oksensin yöllä kaksi kertaa. Mä luulen, että mummini kuuli. Odotin viiteentoista vaille kaksi, mutta sitten ärsyynnyin ja aloitin syömisen huolimatta siitä, että olin varma, ettei hän nuku. Ne äänet tais olla ihan kamalia..poistin hamppiksista suolakurkut, jotteivät ne narskuisi hampaiden välissä. No siinä oli vielä tuoretta sipulia..En nauttinut syömisestä ollenkaan. Tunne oli aivan liian kamala. Tunne siitä, että han kuulee..ja tietää..ja odottaa sitä hetkeä, että lähden huoneesta varmistuakseen, ettei mikään ole muuttunut ja olen se sama ääliö kuin eilenkin ja toissapäivänä. Hän ei sano mitään. Tiedän, että tämä on kipeä asia hänelle..koska hän tietää, ettei pysty kontrolloimaan mua samalla tavalla kuin äitini ja tietää myös, että jos äitini saa tietää, mitä olen touhunut täällä he saavat syyt niskoilleen. Sekin on epäreilua.

Eilen myöhään illalla, ennen kuin tulin kotiin, istuin yhdessä leikkipuistoista keskellä kaupunkia. Se oli tyhjä..ihmisiä ei kävellyt ohi melkein yhtään. Silmiin kihosi taas kyyneleitä. Tunsin itseni taas kulmaan ahdetulta eläimeltä. Sun pitää saada tuloksia aikaan! Tämä on sun mahdollisuus..nyt tai ei koskaan! Kaikki alkoi niin hyvin ja on loppumassa näin mitättömästi. Tuli halu jättää kaikki taakse. Jättää kaikki huolet tänne maan päälle ja siirtyä itse muualle. Jotenkin pohdin tällä kertaa itsemurhaa kylmän viileästi. Yhtenä mahdollisuutena. Vaikka tiedän, etten voisi koskaan tehdä näin läheisilleni. Mutta mielessäni kävi sekin ajatus, että ehkä he oikeasti pääsisivät tämän yli ja voisivat jatkaa paremmin..se ajatus ei tuntunut enää niin hullulta kuin aikaisemmin.

Eniten mua suututtaa se, että kun yritän pukea ongelmani sanoihin, ne tuntuvat niin mitättömiltä. Ja itse alkaa vaikuttaa hyvin säälittävältä. Miten eläminen voi olla niin vaikeaa? Joskus musta tuntuu, että jos alkaisi uusi maailmansota, olisin siitä jopa iloinen. Se antaisi toivoa muutoksista. Ja ainakin hetkellisesti olisi päämäärä. Taistella paremman tulevaisuuden puolesta. Sinänsä hirvittävä ajatus, mutta uskon, että tämän automatisoidun tunnevammaisen elämän keskellä todella moni ajattelee samoin...

torstai 12. tammikuuta 2017

MacDonald's

Olen mäkissä. Mun pitää kuluttaa tää aika jotenkin. Tekee mieli juodä pää tyhjäksi. Mutta paniikissa (kärähdyttyäni ollessani kännissä vähän aikaa sitten) menin vannomaan äidilleni, etten enää koskaan koske alkoholiin.. Vielä yksi vala, jonka on helvetin vaikeaa pitää. Pelkäsin silloin, että hän tulee tänne vahtimaan, etten juo ja silloin mun peli olisi pelattu syömisten suhteen. Joten vannoin.

Ostin mukaan neljä juustohamppista. Tiedän, että tuun mättää ne yöllä. Silloin, kun mummi nukkuu (joudumme nukkumaan samassa huoneessa).. Arvaan, että hän saattaa useinkin kuulla keskellä yötä pussien ropinaa ja pakkauksien avaamista.. Ja pureskeluani.. Ja sitten askelia vessaan.. Mitä teenkin heille kaikille?  Eivät he ole ansainneet tätä.. Ja miksi en pysähdy?  Kun tiedän heidän tuskan.. Tiedän, kuinka mummini hermosolut kuolevat joka kerta, kun hiivin ulos huoneesta.. Tiedän sen. Mutta jatkan.

AN:n viimeisestä ihanasta viestistä, johon en ole vastannut, on kulunut kolme päivää. Eilen hän kirjoitti vielä yhden. Huomenna kirjoitan...

Mä olen taas täällä.. Kahvilassa. Taas yksin. Söin kotona ostamiani ruokia ja lähdin kaupan vessan kautta keskustaan. Loput ruoasta on edelleen mun repussa. Se haisee valkosipulille. Kasvoni ovat turvoksissa. Itse olen uupunut ja tympääntynyt kaikkeen. Mun kuuluisi olla nyt tunnilla. Äitini maksaa niistä. Mutta en ole.  En tiedä, miten palata ruotuun ja saada asiat tehdyiksi.. Mielessäni kävi keskeyttää koko homma.. Tunnustaa tappio miljoonas kerta ja lähteä itkien kotiin Helsinkiin. Lay down your arms.. Give up the fight.  Niin kuin tunnetussa Green Dayn biisissä sanotaan. Mutta mitä mä teen, kun tuun kotiin?? En osaa syödä normaalisti, syömisiäni vahdittaisiin, vailla mitään tekemistä, päämäärää.. God, i wish this would stop.. Mä haluaisin lopettaa perheeni luottamuksen pettämisen.. He ovat saaneet pettyä liian monta kertaa kestettäväksi.. En ymmärrä, miksi he vieläkin uskovat minuun??? Aina kun he sanoivat mulle uskovani muhun,  mun sydäntä kirpaisi ja sisäinen ääni huusi "älkää! Kaikki on valetta, huijausta..olette väärässä! Luovuttakaa mun suhteen.."  Niin mun on helpompi jatkaa tätä olemassaoloa.. Omatunto ei kiduttaisi niin pahasti. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

I want to go gome

Mä olen kirjoitellut tänne useasti viime päivinä. Noina päivinä minua on seurannut outo tunne...kunnes sain muotoiltua siitä ajatuksen. Huomasin ajattelevani usein, että haluan kotiin. Se on sinänsä hämmästyttävää, koska useimmiten Helsingissä ollessani ajattelen jatkuvasti, että haluan pois. Nyt kuitenkin minut valtasi ikävän tunne. Mulla on ikävä meidän kotia..mun perhettä..he ovat jatkuvasti ruudun toisella puolen, kun keskustelemme skypessä. Enkä koskaan jaksa näitä keskusteluja..mulla on valtavavan väsynyt olo jatkuvasti ja joudun ponnistelemaan saadakseni edes jotakin ulos suustani. Pahinta on silloin, kun he haluavat videokuvan. Huomaavatko he kasvoni turvotuksen? Laihtumiseni? (En oikeasti tiedä, olenko laihtunut). Noin kuukausi sitten painoin 58 kg. Se on mulle paljon. Olin nyt kesällä 2016 taas sillä leirillä ja sieltä palattuani 21.7. painoin 54 kg. Silloin en syönyt lähes mitään. Nyt tammikuussa 2017 en tiedä, paljonko painan. Enkä ehkä halua tietää..Tämä on helvetin kiero noidankehä. Saadakseen aikaan jotakin pitää olla energiaa..jotta saisi energiaa,pitää syödä..jos joudun syömään normaalisti, se karkaa käsistäni ja ajaudun ahmimaan...ahminta väsyttää ja masentaa...se tarkoittaa, ettei energiaa ole. Eli en sittenkään saa mitään aikaiseksi. Haluan kotiin.

chronology

Näissä kirjoituksissani on yhdessä vaiheessa ollut kolmen vuoden väli. Ja yritin muistella noiden vuoden tapahtumia. Haluan lyhyesti nyt luetella ne päätapahtumat, jotka muistin.

Eli kesän alussa 2013 lopetin kirjoittamisen. Siinä vaiheessa kerroin äidille ensimmäistä kertaa avoimesti ongelmastani (vanhojen kirjoitusteni perusteella teinkin sen jo syksyllä 2012..) Olin niin väsynyt kaikkeen ja epätoivoinen, etten enää paljoakaan välittänyt, mitä tulisi tapahtumaan. Tottakai äiti tiesi tämän ongelman aikaisemminkin..mutta kai siihen oli helpompi olla puuttumatta, silloin kun sitä ei suoraan hänelle sanottu. Toisaalta, kirjoitusteni mukaan äiti poistatti vessoista lukot...kai siihen oli yksi ja ainoa syy..mun oksenteluni? Silti en muista, että oltaisiin puhuttu siitä mitään ennen kuin...tai ei...nyt muistin, että kun kerroin äidille, aloin syömään hänen vahtinsa alla..ja yhden kerran, kun olin syönyt (kyseessä oli normiateria, ehkä kasviksia oli hieman liikaa, mutta kaiken kaikkiiaan normaali lautasellinen ruokaa vain) enkä kestänyt sitä oloa...ja äiti oli vieressä..ja sanoin vaan, etten kestä ja meen oksentaa ja ryntäsin vessaan...niissä oli vielä lukot..äiti meni ovelle ja suostutteli mut ulos..itkin ja olin hysteerinen, mutten oksentanut. Ne lukot poistettiin siis vasta sen jälkeen.

Kesällä me lähdettiin Latviaan kaksistaan. Mun pikkusiskon piti tulla sinne myöhemmin. Oltiin siellä kaksi viikkoa. Useat päivät olivat mulle painajaisia..söin päivän mittaan jotai normiruokaa, mutta illalla purin ahdistustani hotellihuoneessa kokonaisiin litran jäätelöpakkauksiin...se oleminen siellä oli hyvin ahdistavaa...olin koko ajan kiinni äidissä, ja hänen läheisyys on mulle ylivaikeaa silloin, kun fyysinen olo on, mikä on..koska noina hetkinä vihaan häntä. Tuntuu, että hän on se, jonka takia joudun tuntemaan tätä häpeää..nöyryytystä. Enkä voi tehdä mitään. Sellainen olo mulla oli tosi usein siellä Latviassa ollessamme. En oksentanut tuona matkana ollenkaan. Ja..paisuin jonkin verran...se paisuminen jatkui, kun tulimme takaisin. Olin epätoivoinen, vihasin itseäni..mulla alkoi kivut, tuntui, että mahan iho vaan venyy ja venyy..ja se sattui. Silti jotenkin kestin sen..aika huonosti tosin. Muistan ostaneeni kokonaisen kakun..sellaisen prinsessakakun pakasteesta..en jaksanut sulattaa sitä ja söin sen melkein kokonaisena puolijäisenä..kun olin syömässä sitä loppuun, äiti tuli huoneeseen ja kysyi, mitä teen, että eiköhän nyt riitä jo...mä aloin itkemään ja sanoin, ettei sillä enää mitään väliä ole...

Aloitin tuolloin myös työt. Siivoojana eräässä paikassa. Sekö oli unelmieni täyttymys? Olin päässyt yliopistoon, sain siellä hyviä tuttuja, mulla oli mahdollisuus saada hyvä ammatti (kaikki, jotka aloittivat yliopiston samoihin aikoihin, kuin minä, ovat jo kirjoittaneet maisterin)..mutta päädyinkin siivoojaksi. En tosin jaksanut sitä kauaa..vain kuukauden. Sillä se oli fyysisesti liian raskasta..mun selkä ei kestänyt..nähtävästi luusto oli jo siinä vaiheessa kärsinyt..

Syksyllä 2013 kuoli isäni. En ymmärrä vieläkään, minkälaista olemassaoloni oli tuona aikana..Jotenkin se oli epätodellista. En edes pystynyt olla kovin surullinen..niin musta tuntui...tuntui, etten itkenyt tarpeeksi...tuntui, etten enää osaa tuntea samalla tavalla kuin aikaisemmin...ihan kuin kaikki tunteeni ja aistini olivat menettäneet toimintakykynsä. Muistan, kuinka kaduin sitä, miten paljon energiaa ja aikaa pistin syömisen kanssa pelleilyihini, ja niin vähän aikaa omistin isälleni..Kaduttaa kaikki ne sanat, jotka jäi sanomatta hänelle..joskus, kun mielessäni puhun hänelle, toivon, että hän kuulee..koska hänen pitäisi tietää...että hän merkitsee paljon enemmän, kuin osaan näyttää..Kyllä me tultiin tosi hyvin juttuun, mutta minusta tuntuu, että olisi pitänyt osata olla läheisempi..avoimempi..Kirjoitin jossain kirjoituksessa blogissa, ennen kuin tämä tapahtui, että isäni on välinpitämätön ongelmaani kohtaan. Se oli epäreilua ja mua kaduttaa, että kirjoitin näin. Uskon, ettei hän vain osannut suhtautua siihen..tai ei löytänyt tapaa, millä lähestyä sitä ja mua...isähän on isä..mies..ja paljon vanhempi kuin sinä itse. Tällaiset asiat ovat heille tuntemattomia..outoja..ehkä pelottaviakin. Hän yritti puhua mun kanssa tästäkin asiasta..ja se tuntui musta hyvin oudolta..vastailin kyllä hänen kysymyksiinsä, mutta olin silti iloinen, kun se keskustelu oli ohi. Mä olisin niin onnellinen, jos mun perheeni olisi voinut säästyä kokonaan näiltä mun hulluuksilta..Mutta se on mahdotonta. Ne koskettaa läheisiä aina. Ja satuttavat. 

Tuona aikana en myöskään oksentanut...luulen, että oksentamatonta jaksoa kesti minimissaan puoli vuotta ja maksimissaan ehkä n.8 kk. En muista siis tarkalleen, milloin aloin taas oksentamaan. Muistaakseni mun paino suurimillaan tuolloin taisi nousta n.80 kiloon.

Sitten on musta aukko. Oikeasti en muista paljon mitään ajasta kesä 2014 - kevät 2015. Muistan, että yritin opiskella ja välillä onnistuin siinä. Silti lopputulos on mitätön (opintopisteiden perusteella). Vain muutamia loppuun käytyjä kursseja. Enkä muista, miksi..tai minkälainen olo mulla oli...miten söin..oliko oksentelukierre paha..oliko se päivittäistä vai oliko kenties viikkojen tai kuukausien oksentamattomia kausia...En muista mitään. En muista, miten vietin ton kesän..luultavasti olin Suomessa..Onko tämä ihan outoa, etten muista tällaisia asioita?

Kesällä 2015 menin siskojen, V:n ja äidin kanssa yhdelle poliittiselle leirille (En nyt kerro tästä sen enempää. Olisi tosi pitkä kirjoitus ja joutuisin selittää ideologisia näkemyksiäni, ajatuksia siitä, minkälainen yhteisö pitäisi rakentaa, jotta ihmisen olisi mahdollista kehittyä ja tulla ehkä jopa onnelliseksi jne. Mun aivot eivät vain kykene tässä vaiheessa käsittelemään näin vakavia aiheita..surullista kyllä). Sain sieltä hyvin paljon sisäistä voimaa ja motivaatiota muuttaa asioita..ei pelkästään itsessäni. Kaikki näkevät, että meidän yhteisö on sairas. En kirjoita tätä halveksivassa sävyssä..tarkoitan, että on liikaa oireita...asioita, jotka viestivät siitä, että tosi moni asia ei ole kohdillaan...jo se, että lähes kolmasosa suomalaisista (luulen, että se prosentti maailmassa ei ole paljon pienempi) käyttää masennuslääkkeitä...alkoholiriippuvuudet..huumeet...itsemurhat. Epätoivo leijuu ilmassa. Ne luvut ovat pelottavia. Katastrofista viestiviä. Ja kaikki liukuu muuttuvaa tahtia yhä alemmas ja alemmas. Moraali..älykkyys..totaalinen degradaatio kaikilla osa-alueilla.

Tulin leiriltä ja olin siis täynnä motivaatiota toimia. Kuin yksilönä niin myöskin aktiivisena yhteisön jäsenenä. Valmistimme tutkielman ja esitin sen yhdessä konferenssissa. Siihen osallistui erilaiset Suomessa toimivat kansanliikkeet. Yleisöä oli n.70 ihmistä ja luulen, että on tarpeetonta kertoa, kuinka jännitin esiintymistä. Silti se meni tosi hyvin ja ihmiset oli hyvin kiinnostuneita ja esityksen jälkeen tulivat keskustelemaan, kiittämään esityksestä jne.

Aloitin syksyllä 2015 opinnot vakavalla mielellä. Ja olin pysynyt päätöksessäni hoitaa opiskelut kunnolla. Mutta...Marraskuussa 2015 meidän perheessä tapahtui onnettomuus. Tätini joutui sairaalaan. Tilanne oli hyvin vakava. Keskeytin opinnot ja lähdin toiseen kaupunkiin avuksi. Se oli hyvin raastavaa aikaa, kaikki oli periaatteessa minun vastuullani...etsin lääkereitä käsiini, keskustelin, kyselin, suunnittelin, juoksin paikasta toiseen etsien parhaita lääkkeitä jne. Silti musta juuri silloin (ehkä ainut kerta elämässäni) tuntui, että elämälläni on MERKITYS...päämäärä. Mun piti saada tätini takaisin jaloilleen. Kun olin lähdössä, mielessäni kävi automaattisesti ajatus, että kun joudun erilleen perheestäni, voin syödä niukemmin. Niin kuin haluan. Silloin kun he eivät ole vahtimassa ja neuvomassa. No..jossakin vaiheessa rupesin syömään siellä HYVIN niukasti..ja oikeastaan lakkasin syömästä melkein kokonaan. Ja laihduin.

Kun missioni oli täytetty helmikuussa 2016, tulin takaisin. Enää ei ollut päämäärää..tarkoitusta nousta joka aamu sängystä. En tiennyt, minkä takia nousen. Opiskelu ei enää innostanut. Olin taas nälkiintynyt, väsynyt ja vailla elämän suuntaa. Masennuin..ja rupesin syömään...ja ahdistuin...ja rupesin oksentamaan...sama kierre. Ja sitten mun paras ystävä A tuli Suomeen. Ja sain lisää innostusta pudottaa painoa..tästä alkaa se vaihe, kun rupesin hengaa todella usein A:n kanssa, tapasin AN:n treffipalstalla sekä sen yhden pakolaisen A:n porukassa...se tapahtui yhtä aikaa. 

maanantai 9. tammikuuta 2017

Long time, little changes

Lueskelin äsken mun neljä vuotta vanhoja tekstejä...lesbosuhde...tai ei se oikea suhde ollut, muutama tapaaminen ja säätö vain :D Mutta siis...tajusin, kuinka väärässä mä olin tosi monen asian suhteen. Joitakin kohtia oli suorastaan hämmästyttävää lukea. Mun mielipide homosuhteista on muuttunut täysin...tai no...uskon, että se on seuraus epävakaasta psyykkeestä. Psyykkinen ongelma siis. Kaikki esimerkit, mitä mun silmien eteen on osunut, ovat todistaneet tämän. Samahan se oli minullakin. Olin hyvin hyvin epävakaa. Olen sitä edelleen, mutta samalla olen joka tapauksessa vähän vanhempi..ja näen tietyt asiat nyt eri tavalla. Samoin mua hämmästytti, kuinka helposti syytin äitiä joistakin asioista..yhtään tajuamatta ja ylipäänsä ajattelematta, miltä hänestä saattoi tuntua. Olin ja joissakin asioissa tiedän olevani edelleen hyvin epäreilu häntä kohtaan. Niin se on aina...lähimmäiset ihmiset saavat kärsiä eniten..Niihin on helpointa purkaa pahaa oloa..koska heistä tietää, etteivät ne katoa mihinkään..eivät hylkää tekisitpä mitä vaan..pysyvät rinnallasi. Halusin vain kirjoittaa tämän, jotta monen vuoden kuluttua (jos niin tapahtuu), kun luen tätä blogia, näen, että sentään jotakin muutoksia mun päässä on tapahtunut :D Etten ihan täydellisesti jumita kehityksessä :D Tuo nyt on laiha lohtu, mutta pakko mun on edes jotakin hyvää tähän päivitellä :D

Halusin myös kirjoittaa tähän eräästä ihmisestä. Tapasin hänet viime keväällä netissä yhdellä treffipalstalla. En koskaan uskonut näiden tutustumiskeinojen tepsivän ja multa meni hyvin hyvin kauan aikaa ennen kuin uskalsin mennä tapaamaan yhtään ketään niiltä palstoilta..olin saanut todella monta ihanaa viestiä hyvin erilaisilta miehiltä..kaikki ne vaikutti hyvin mukavilta jne. mutta itsellä ei oikein riittänyt kiinnostusta ja itseluottamusta tutustua kehenkään niistä kasvotusten.

No, äidin painostamana ( :D ) päätin lopulta voittaa pelkoni ja mennä tapaamaan edes yhtä vaihtoehtoa..Muhun erityisesti tepsi äidin argumentit siitä, että olen kohta kolmekymppinen ja jään yksinäiseksi akaksi tällä menolla :D Siinä vaiheessa mulle ei ollut paljoakaan väliä, ketä mennä tapaa..mulle riittäisi se fakta, että olen ylittänyt itseni ja menin tapaamaan toista ihmistä :D Tuo oli muuten samoihin aikoihin (suurinpiirtein), kun rupesin hengaa tosi useasti entisen parhaan ystäväni A:n kanssa (tuntuu todella oudolta sanoa näin, mutta en tiedä, miten muuten voin toimia, kuin totuttelemalla itseni siihen, ettei häntä enää tule olemaan mun elämässä...Vannoin äidille, että jätän tämän ihmisen taakse...enkä näe keinoa kiertää tätä valaa..suhtaudun niihin aika vakavasti..varsinkin jos vannon jonkun läheisen elämän kautta...ja äidinhän elämän kautta mä taisin vannoa tämän..ja...ehkä he ovat sittenkin oikeassa hänen suhteen..olen nähnyt muutamia unia, jossa A paljastaa "oikeat kasvonsa"..en tiedä, olenko tullut hulluksi, mutta nuo unet ovat vaikuttaneet muhun..)...kävin tuolloin muun muassa pelaamassa jalkapalloa hänen ja niitten kahden pakolaisen kanssa...en ensimmäisellä kerralla tykännyt ollenkaan siitä yhdestä pakolaisesta..päinvastoin hän tuntui vastenmieliseltä...mutta kappas vain, muutama viikko myöhemmin me oltiinkin hyvin "läheisiä". No..nyt ei ole kyse hänestä.

Valitsin siis melkein umpimähkään pojan, jonka kanssa suostuisin tapaamaan. Se sattui olemaan 23-vuotias nuori mies..ulkoapäin hyvin pehmeäluonteisen ja kiltin näköinen. Hänen nimensä alkaa myöskin A:lla...nuo A:lla alkavat nimet oikein seuraavat mua elämässäni...entisen parhaan ystäväni nimi alkaa A:lla, täysin sama nimi on toisella hyvällä lapsuuden ystävälläni (hyvän siinä mielessä, että tunnen hänet hyvin, vaikken niinkään luota häneen), näiden kahden pakolaisen nimet alkavat moleemat A:lla ja nyt vielä taman pojan nimi. Sanotaan häntä sen vuoksi AN:ksi :D No, hän siis tuntui tarpeeksi mukavalta ja vihdoin uskalsin ehdottaa tapaamista. Me nähtiin kaupungilla...käveltiin vaan ja juteltiin parisen tuntia. Hänen kanssa oli yllätyksekseni helpompaa kuin osasin odottaa. Puhuttiin aika paljon ja naurettiin välillä eikä kiusallisia hetkiä oikeastaan ollut ollenkaan..Tosin, mulla oli silloinkin varasuunnitelma, jonka mukaan ex-paras ystäväni A soittaisi mulle kahden tunnin päästä, jotta voisin keksiä jonkun syyn, että lupasin muka auttaa sitä jossain illalla, ja voisin lähteä pois...Joka kerta tapaamisemme jälkeen lähdin A:n luokse...oli niin luonnollista kertoa hänelle kaikki...ihan kaikki, mitä mielessä ja sydämellä oli...nuo ajat ovat nyt menneitä..luulisin. En täysin voi sitä vieläkään uskoa.

Me ollaan AN:n kanssa nähty nyt jo melkein kokonaisen vuoden aikana vain n. 4 kertaa. Jokainen kerta on ollut selvinpäin (ehkä joistakin kuulostaisi oudolta kertoa tämä erikseen, mutta ne, jotka tuntee mut, tietävät, että tuo on mulle lähes mahdoton missio :D Okei..tuo nyt ei ole yhtään hauskaa...) ja jokaisesta kerratsa mulle on jäänyt tosi ihana tunne. Me ollaan toistaiseksi vaan halailtu ja pussailtu ja nyt, kun olen toisessa maassa (väliaikaisesti, käyn täällä TV-juontajien ja toimittajien kursseilla. Olen aloittanut ne kesän lopussa), me jatkuvasti kirjoitellaan toisillemme...tosin, mulla saattaa olla hyvin hyvin pitkiä taukoja mun viesteissä, koska taas on ollut tätä kierrettä syömisen/väsymyksen/stressin kanssa eikä joskus jaksa milläään...Tiedän, että tämä on tosi epäreilua, koska hän on niin kultainen ja hänen sanansa ovat aina niin ihania ja sydäntä lämmittäviä..

Hän muuten tietää mun ongelmista..ei tosin kaikista...hän ei tiedä aikaisemmista kännisekoiluistani mitään...mutta tuosta tilanteesta mun ystävän kanssa hän tietää..samoin syömisongelmastani. Silloin kun tuo tilanne tapahtui, kun lähdin pois kotoa, perheeni otti häneen yhteyttä...mä aluksi, kun sain tietää, meinasin kuolla häpeästä...hän siis kävi perheeni luona silloin, kun asuin sen yhden tuttumme V:n luona...he kertoivat hänelle kaiken tuosta mun ystävästä ja siitä, etten syö mitään jne. Ihme, ettei hän paennut kaiken tämän jälkeen...Meinaan, että me ehdittiin silloin tavata vain pari kertaa, ja sitä luulisi, että kun eteen sattuu heti tollanen tilanne, jossa voisi ajatella, että olen joku hysteerinen sekopää..no..luulen, että aika harva haluaisi sellaisia ongelmatapauksia elämäänsä..Mutta hän ei pelästynyt..hän jäi...ja on hyvin kannustava ja kärsivällinen mun kanssa...en ymmärrä, miten hän minua jaksaa...vastaan hänelle niin harvoin....silloin, kun mulla on harva tilaisuus nähdä hänet, kun olen Suomessa, siirtelen silti tapaamisia..ja silti hän odottaa eikä valita mistään. Hän sanoo mua usein täydelliseksi..mun omasta mielestä hän ei voi olla yhtään enemmän väärässä..Oikeasti. Mä en ymmärrä. Joskus mä mietin, mitä tapahtuu, jos ennemmin tai myöhemmin hän väsyy mun pelleilyyn ja katoaa mun elämästä?

Vielä yksi juttu. Luin yhdessä 4 vuoden vanhassa viestissä purkaukseni yhtä jätkää kohtaan, jonka kanssa mulla oli seksiä ja joka myöhemmin yritti myös suostutella mun siskoa seksiin mun läsnäollessa (läpällä tai ei en tiedä, eikä kiinnosta. Mun mkielestä se on sopimatonta joka tapauksessa)- Kirjoitin, että mulla oli tuon päivän jälkeen hyvin nöyryytetty olo ja että se on ohi sen jätkän kanssa. No..hän kirjoitti jossakin vaiheessa (ehkä vuosia myöhemmin) mulle kontaktissa jotain..ehdotti kai taas sellaista tapaamista...heitin siihen läpällä, että "joo..juoksen jo hurjaa vauhtia luoksesi" tai jotain tämän tyylistä..Sen jälkeen tais mennä vielä parikin vuotta ja nyt hän kirjoitti taas. Ja luulee, että tulemme tapaamaan. Miksi vastaan hänelle? Miksi esitän aikovani tavata hänet? Tietäen, että hänellä on mielessä vain yksi ja ainut asia. Minun elämässä on ihminen, joka välittää minusta (mielestäni just se, että sen jälkeen, kun hän sai tietää mun monista ongelmista, hän ei häipynyt, vaan pysyi ja kannusti ja jopa tapasi perheeni silloin, kun he sitä tarvitsivat, vaikka hän itse ei ollut siinä vaiheessa kuullutkaan heistä paljon mitään multa, puhumattakaan siitä, että olisi tavannut heidät..niin mielestäni tämä puhuu jo sen puolesta, että hän välittää) ja jolla on vahvoja tunteita mua kohtaan (hänen omien sanojensa mukaan)...Miksi siis kaipaan vielä jotain tällaista pelleilyä elämääni? Ymmärtäisin, jos olisin joku teini..Mutta herran jestas olen jo 26 vuotias!!!

Se saa mut ajattelemaan, että kun ihminen ei tunne itseään eheäksi..kokonaiseksi..hän tulee aina turvautumaan tällaisiin "itseluottamusta" lisääviin tyyppeihin..eikö se ole juuri se, että tietää jonkun haluavan sinut (vaikka puhtaasti fyysisestikin) saa minut jatkamaan tätä?

lauantai 7. tammikuuta 2017

Vuosi 2017. Mulla kuuluisi olla jo uusi elämä, uusi alku. Mutta ei. Olen luopunut ihmisestä, johon luotin enemmän kuin itseeni jo 20 vuoden ajan. Hän oli minun paras ystäväni A. Ja hän luultavasti halusi, että elämäni olisi ikuisesti päälaellaan.

       Hänellä oli suunnitelma. Hän manipuloi mieltäni. Hän veti mut mukaan kaikkeen likaiseen ja törkyiseen. Turhamaiseen olemassaoloon, jossa ei ole mitään tarkoitusta. Ja hän halusi, että jatkaisin näin. Ja että sairauteni pitäisi mua otteessaan edelleen. No..pitäähän se. Perheeni vannoi, että kaikki on näin. Hän on lahkon jäsen ja heitä opetetaan manipuloimaan. Saada ihminen kuilun partaalle..elämänsä pohjamutiin ja tarjota sitten ainoa pelastus - heidän lahko.

      He sanoivat, että hänellä oli tarkoitus viedä mut toiseen maahan, missä A ja hänen äitinsä omistavat ilotalon..mulle kuulemma löytyisi lämmin paikka siellä, silloin kun olisin oikeassa kondiksessa vastaanottamaan sen. Ja se aika olisi silloin, kun kuihtuisin syömättömyyden kautta sellaiseen tilaan, ettei aivoni kykenisi ymmärtämään enää paljoakaan...erottamaan oikean väärästä..se aika olisi myös silloin, kun alkaisin juomaan paljon. Ja olihan mulla menneisyydessä näitä kausia, joten tuo nyt ei olisi hirveän vaikeaa saada aikaan.

      Kun lähdin kotoa, anoreksia yltyi tosi pahaksi... Asuin tämän A:n luona. Hänen luonaan oleskeli  ja lähes asui tuolloin myös yksi pakolainen, jonka kanssa hän seuresteli hyvin lyhyen ajan..minkä jälkeen jätkä siirtyi hänen pikkusiskoon S:n (16 v.). Itse hän on 28..tai 26..en muista.

 Mä join yhtenä iltana itseni känniin. Tuo juomisen vaihe oli saamassa siis jo alkunsa..."Seurustelin" tuolloin yllämainitun pakolaisen ystävän kanssa..se oli lähinnä fyysistä, vaikka varsinaista seksikontaktia meillä ei ollut. Olin kirjautunut ulos perheeni asunnosta ja olin soittanut sossuun...kodista irtaantumisen prosessi oli siis täydessä vauhdissa.

    Ennen tätä iltaa, jolloin join itseni känniin soitin yhdelle tutulleni, joka seurusteli aikaisemmin pikkusiskoni kanssa ja jäi siitä lähtien perheellemme hyvin läheiseksi ihmiseksi. Selitin tilanteen, että olin lähtenyt pois kotoa ja aioin aloittaa uuden elämän omillaan...ja että näin alussa tarvitsin rahaa lainaksi. Rukoilin, ettei hän kertoisi mitään perheelleni, koska en halunnut, että he edes tietävät minun olevan tämän kaverini luona..kyllähän he arvasivat...ja kävivät hänen luonaan kyselemässä minusta vielä ennen kuin ehdin tulla kaverini luo...sen jälkeen kun karkasin...

Kun lakkasin syömästä, he lukitsivat minut sisälle. Pakottivat syömään eivätkä päästäneet ulos. He olivat hyvin huolissaan, koska tuolloin saatoin viettää hyvinkin 7 tuntia päivässä tämän A:n kanssa. Muutuin hurjaa vauhtia hänenkaltaisekseen perheeni mielestä. Aloin käyttämään hänen sanojaan..puhetapa muuttui..laihduin myös hurjaa vauhtia...

Olin kuolemaisillaan..mutta nyt kun ajattelen sitä aikaa, mua itkettää. Ja kauheinta tässä on se, että mua itkettää, koska...haluan takaisin siihen aikaan..Mä en itsekään ymmärrä...hän ei välittäisi vaikka kuolisin..ehkä hän jopa halusi sitä. Mikä motiivi? Hän on aina kadehtinut minua. Tämä on perheeni versio. Kadehtinut perhe-elämäämme. Koska hänellä ei kunnollista perhettä ole koskaan ollut. Hänen vanhempansa ovat eronneet...hänen äiti ei ole koskaan pitänyt hänestä huolta niin kuin äidin kuuluisi. Aina kun annan itselleni luvan ajatella sitä mahdollisuutta, että perheeni on oikeassa, mietin...mitä olin tehnyt hänelle? Miksi? Olen aina yrittänyt olla rehellinen ja auttaa aina, kun hän apua tarvitsi..joskus lainaamalla rahaa, joskus vaan puhumalla..en ehkä ollut paras auttaja, mutta en ole koskaan toivonut hänelle mitään pahaa..luotin häneen täydellisesti...puhuin aina niin avoimesti kuin ihminen saattaa puhua...hän tiesi minusta kaiken..KAIKEN. Jopa asioita, joita en ollut kertonut siskoillekaan. Miksi hän haluaisi minulle pahaa? Ihmiset lahkossa ovat sairaita. Se vaan on niin. Sitä ei pysty rationaalisesti selittämään. Näin sanoo perheeni. Miten voin kaivata sitä aikaa, niitä ihmisiä, jotka työnsivät minut päivä päivältä lähemmäs kuilun reunaa?

He säikähtivät muutoksia minussa ja aikoivat pitää minut lukittuna kotona. Ja syöttää väkisin. En voinut suostua siihen ja karkasin hyvin varhain aamulla. Juoksin sukkasilla. Mulla oli valmiina reppu täynnä mun tavaraa...nukuin se mun vieressä, koska pelkäsin, että perheeni piilottaa sen...Mun sisko nukkuin mun kanssa samassa huoneessa..vahtina..ovi oli ketjulla kiinni. Tiesin sen..ja tiesin, ettei mulla olisi ollut paljon aikaa...menin muka vessaan..mutta itse valmistauduin pakenemaan. Muutama sekunti vessassa ja hiivin hiljaa ovelle vielä muutama sekunti ja avasin oven ja juoksin henkeni edestä. Mun sisko ehti ovelle kun ehdin ensimmäiselle rapulle. Mutta ehdin silti. Juoksin niin lujaa kun pystyin. reppu oli hyvin painava sellainen...sen kanssa juokseminen oli hyvin raskasta. Otin kengät mukaan reppuun ja juoksin sukkasilla ulos. Ei ollut aikaa laittaa kenkiä jalkaan. Vähän kauempana kotoa, kun olin varma, etteivät he seuranneet mua ulos, laitoin kengät jalkaan. Ja lähdin keskustaan. En uskaltanut mennä heti A:n luokse, koska tiesin, että sieltä mua etsittäisiin ekana. Minulla ei ollut puhelinta, koska perheeni otti sen haltuun aikaisemmin..oli vain 30 euroa rahaa. Pyysin keskustassa joltain tuntemattomalta lainaksi puhelimen ja kirjoitin facebookissa siskolleni viestin, jossa kerroin kaiken olevan hyvin ja että lähden ja aloitan uuden elämän. Vasta illalla menin A:n luokse.

Se tuttu, jolta pyysin lainaksi rahaa sanoi, ettei hätää, hän lainaisi. Eikä kertoisi. Hän kävi A:n kämpälle ja toi rahat. Se A:n pakolaiseksä oli yötä A:n luona ja oli edelleen asunnossa, kun tuttuni V tuli. Lattialla lojui pari patjaa ja kaikki oli hieman sikin sokin..näytti varmaan joltain pakolaisleiriltä. Me juteltiin V:n kanssa ja hän kannusti minua. Sanoi, että onhan tuo mun elämä ja perhe hyväksyisi lähtöni ennemmin tai myöhemmin. Pari päivää myöhemmin hän soitti ja sanoi, että haluaa tulla käymään..hän toisi jotain eväitä (silloin kun hän kävi meillä ei oikein ollut mitään tarjottavaa, niin ajattelin, että siitä hän sai päähänsä, että me nähdään nälkää :D). Ilahduin siitä, koska ihmisenä tykkäsin V:stä. Samalla sain jostain päähäni järjestää ne perkeleen bileet ja juoda itteni känniin...halusin myöskin sen "oman jätkäni" mukaan...mitä enemmän porukkaa, sitä parempi...varsinkin kun miespuoliset ihmiset on kyseessä..Niin mä silloin ajattelin.

No..he kaikki tulivat paikalle...oli tosi hauskaa..olin kännissä..oksentelin jossain vaiheessa alkoholin takia vessassa. A piti hiuksiani ja hymyili. V:tä hämmästytti A:n huvittuneisuus, koska V:kin oli tietoinen bulimiastani ja suhtautui oksentamiseeni vakavasti. Hän myöskin näki pussailuni ja vähän muuta mun ja sen pakolaisjätkän välillä. Joka tapauksessa keskellä yötä hän pyysi A:lta asunnon avaimen lainaksi ja sanoi menevänsä soittamaan puhelun kaverilleen..heillä kuulemma oli joku ongelma. Hän tuli takaisin seuranaan mun perhe, joka meni shokkiin kun näki mut kännissä ja pakolaisjätkän kuhertelemassa patjalla lattialla...he toivat myös ambulanssin. Mut pyydettiin ambulanssiautoon testattavaksi..he kyselivät muutamia kysymyksiä, mutta eivät löytäneet syytä viedä mua mihinkään. Ambulanssi lähti..jäin pihalle ympärilläni Äiti, siskot, A, V ja pakolaisjätkät...äiti itki ja rukoili, että palaisin kotiin...itkin itsekin, mutta sanoin, etten voi palata..sitten hän pyysi, että lähtisin edes V:n kämpälle...edes yhdeksi yöksi..saisin olla itsekseni siellä. Suostuin. Sen jälkeen en enää palannut A:n luokse..

Jatkuu.

tiistai 16. elokuuta 2016

Päivittelyt

No niin. Aloitan lyhyellä tiivistelmällä viimeisen kuukauden tapahtumista. Kaikkea on tapahtunut ja paljon (mm. lähdin kotoa skandaalin kera ja olen nyt palannut takaisin), mutta keskityn tässä vain ja yksinomaan syömiseen ja muutoksiin minussa. Lähdin 08.07.2016 toiseen maahan, maahan, jota rakastan hyvin paljon. Ennen lähtöä mulla alkoi hyvin vaikea bulimia-kierre. Söin paljon ja oksensin useita kertoja päivässä, kävin aika usein myös juoksemassa keskipitkiä matkoja. Mun paino oli tällöin (lähdon aikaan) viisarivaalla mitattuna 47-48 kg. Olin siellä yhdessä kaupungissa jonkin aikaa, lähdin leirille kahdeksi viikoksi toiseen kaupunkiin tai oikeastaan kylään. Siellä tuli syötyä hyvin niukasti ja loppuvaiheessa rupesin oksentamaan mm. hedelmiä. Kun tulin leiriltä takaisin mulla oli muutama hyvin epäonnistunut päivä, kun söin n.puoli kiloa rahkaa päivässä, sen päälle kahvia, jonkin verran sulatejuustoa ja esim. purkitettua kananlihaa. 29.07.16 jo digivaalla punnittuna paino oli 53 kg. Tietysti, olin ennen tätä täysin kuivinut, koska joka kerta oksensin niin, ettei nesteitä jäänyt sisälle ollenkaan, enkä juonut päivän aikana tarkoituksella lähes mitään muuta kuin pari kuppia kahvia, joka sekin kuivattaa. Plus se ero viisarivaakojen ja digivaakojen välillä (jos sitä nyt on). Mutta veikkaisin, että kolmisen kiloa oli tullut lisää joka tapauksessa, vaikkei se ulkoapäin näkynyt. Siitä lähtien mulla on ollut hyvin vaikeaa..olen syönyt paljon, oksentanut paljon, jättänyt sisään paljon, lenkkeillyt paljon vähemmän jne. En tiedä yhtään, paljon painan tällä hetkellä (16.08.16) ja pelkään ajatellakin sitä. Tiedän vain, että 13.08.16 kun kävin shoppailemassa, housut kokoa 38 olivat mulle isot. Koko 36 oli juuri ja juuri sopiva, mutta grammakin vielä ja niistä tulee kai pienet...Siinä kaikki numerot, jotka on mulla tiedossa tähän saakka. Siitä, kun palasin leiriltä on kulunut 22 päivää, joista jotakuinkin onnistuneita on ollut vain 7 (pidän ruokapäiväkirjaa). Eli kokonaiset 15 päivää on ollut täyttä *****. Että näin.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Omantunnon toisella puolen

Tässä sitä taas ollaan. Karkasin kotoa. Minut haluttiin parantaa. Perheeni. He, jotka tuntevat eniten kipua tästä tilanteesta. Tunsin itseni ansaan ajetuksi. Vaurioitunut eläin, jolla ei ole pakotietä. En voinut antaa kaiken tämän "työni" menevän hukkaan. Siksi pakenin. Ja koska tiesin, etten voisi elää näin. En koskaan. Kiertäisin vain samaa kehää, mutta sisältä olisin silti kuollut. Jäänkö eloon nyt? Pystynkö tehdä näin perheelleni? Muuttuuko mikään enää koskaan paremmaksi? Pystynkö vihdoin ottamaan vastuun elämästäni ja päättää oikein? En tiedä. Mutta tiedän, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Minun on yritettävä. He vihaavat minua. Tiedän sen. Sattuuko se? Kyllä se sattuu...mutta taisin olla väärässä omantunnon kohdalla...ehkä se sittenkin nukahti sisälläni. En mieti tällä hetkellä mitään muuta kuin että elämäni on muututtava. Muuttuuko se koskaan kotona? Ei. Muuttuuko se, jos muutan? Ehkä. Näen siinä mahdollisuuden. He eivät näe. Mutta minä näen..pienen, mutta uskon, että se on siellä.


Joskus tämä kaikki tuntuu pitkittyneeltä unelta. Mitä minä teen? Miksi? Kuka siitä kärsii? Kuka hyötyy? Mihin olen menossa? Palaanko takaisin? Onko minulla mahdollisuus? Paljon kysymyksiä eikä kovin paljon vihjeitä vastauksista. Kai jokaisella on mahdollisuus pelastua. Toinen kysymys on - millä hinnalla? Voiko sitä hintaa koskaan antaa anteeksi?

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Mietteitä




Jälleen kerran huono päätös. Todella huono. Mutta niin houkutteleva. Itsensä näännyttäminen. 4.päivä ja kaikki hyvin. Mistä kärsin enemmän - siitä, että olen mitätön ja epäonnistunut ihmisenä vai  siitä, etten näytä siltä, miltä toivoisin näyttäväni?

Olen huomannut itsessäni erään piirteen..kun alan laihduttamaan ja minulle tulee siitä hyvä olo, yhtäkkiä...minussa herää omatunto. Ikään kuin se nukkuisi aikana, jolloin syön ja murehdin lihovani, mutta kerran alan tuntea nälkää ja rauhoitun siinä mielessä...pieni piru päässäni saa minut huomaamaan kaiken sen, mitä olen elämässäni tehnyt väärin..ennen kaikkea perhettäni kohtaan. Ja kaiken sen mukana herää suunnaton sääli äitiäni kohtaan...hän on kokenut paljon, hyvin paljon..joskus tuntuu, että koko hänen elämänsä on ollut yhtä kamppailua..tilanteiden ja ihmisten kanssa...useimmiten läheisten kanssa. Meissä kaikissa on paljon vikoja..ja hän on saanut kärsiä niistä. Hänellä on liian vahva oikeudenmukaisuuden taju. Hän ottaa elämässä kaiken liian vakavasti ja se syö häntä sisältä..kaiken pitää mennä oikein..mikään ei saa mennä väärin. On hyvin vaikeaa elää tällä tavalla...lähes mahdotonta. Mutta hän elää. Ja minä vaikeutan sitä.

Olen kuullut psykologien mielipiteen siitä, että jos perheessä äiti on liian kontrolloiva, joskus lapsi kapinoi sitä vastaan ainoilla keinoilla, mitä tuntee kontrolloivansa itse. Ja yleensä se keino on jokin huono tapa. Polttaminen, juominen, huumeet.....syömishäiriö. Se on jokin asia, johon äiti ei oikein pysty puuttumaan...tai ainut asia, johon lapsi ei viimein salli hänen puuttuvan.

Omasta tilanteestani voin sanoa sen verran, että kyllä - äiti on kontrolloiva. Ja kyllä - sisimmissäni kapinoin sitä vastaan...yleensä väärin keinoin. Minun alkoholin käyttö...ehkä se syömishäiriökin..Toisaalta minusta tuntuu, että elämäni varrella näitä syitä ja tilanteita, jotka ovat kenties johtaneet tähän nykyiseen olooni, on ollut niin paljon, että tämän takun selvittäminen on lähes mahdotonta. En missään nimessä sysää kaikkea äitini niskaan. Tiedän, että loppujen lopuksi hän on maailman paras äiti..ja se suunnaton rakkaus meitä kohtaan..Toisaalta joskus mietin..että rakkauskin voi satuttaa ja vaurioittaa...Jossakin vaiheessa jokin vain meni väärin. Eikä minulla riittänyt voimia kääntää kaikki toiseen suuntaan.




perjantai 11. maaliskuuta 2016

Pitkästä pitkästä aikaa eksyin taas omalle blogilleni. Tiedän, että luultavasti tätä ei enää kukaan lue, mutta varmistanpahan, että kirjoitustaidot ovat vielä tallella :D Noh..olen nyt 25-vuotias, ylipainoinen (en tiedä paljonko), tyytymätön ihminen, jonka elämä on edelleen pysähdyksissä. Ihan kuin joku olisi painanut pause-nappia jossakin vaiheessa ollessani teini-iässä eikä ole vieläkään pistänyt nauhaa pyörimään eteenpäin. Aika vilisee silmieni edessä, kaikki ympärilläni liikkuu, kehittyy, kasvaa, vahvistuu, muuttaa väriään..mutta minä pysyn samana. Pienenä ja haavoittuvaisena sisältä ja isona ja kömpelönä ulkoa. Tiedän, mikä pitää minua paikallaan. Elämän pelko. Jossakin vaiheessa pakenin oikeaa elämää omaan kuviteltuun ja turvalliseen..olemassaolemattomaan maailmaani. Helppoon ja yksinkertaiseen..lapselliseen. Sellaiseen, joka ei ole oikean ihmisen arvoinen.

lauantai 16. marraskuuta 2013

back..again?

Hei kaikki..Mä ajattelin pitkästä pitkästä aikaa kirjoittaa tänne kuulumisia..paljon kaikkea (enimmäkseen ikävää) on tapahtunut eli kerrottavaa olis paljon..haluan että tekstistä kuitenkin tulee yhtenäinen ja kronologisesti looginen,enkä mitään pätkiä, joissa hypin yhdestä asiasta toiseen (näin saattaa tietysti joka tapauksessa käydä :p ) joten aion panostaa siihen vähän enemmän aikaa ja kirjoitan sen jossakin vaiheessa hieman myöhemmin..haluaisin kuitenkin, että kommentoisitte jotakin (jos tätä nyt joku vielä lukee :D ) tähän, että tietäisin onko mun edes järkee kirjoittaa :D tai ehkäpä kirjoitan joka tapauksessa itseäni varten, mut anyway olis kiva tietää :))

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Wanna die...really....maybe.....don't know

Vihaan itseäni ja vartaloani koko sydämestä..mä vannon, etten enää ikinä halunnut tulla tänne valittamaan näistä seikoista, koska halusin päättää jättää nämä pinnalliset seikat toisarvoisiksi ja keskittyä kohentamaan terveyttäni ja henkistä kasvua ja hyvinvointia..Mutta kun en vaan pysty lopettaa syömistä..tunnen, että olen elossa vain silloin, kun lähetän suuhuuni tasaisin (ja tosi lyhyin) välein jotain paskaa..muuna aikana unelmoin tekeväni sitä.

Ja nyt..vitun typerän,laiskan,merkityksettömän päivän jälkeen, jona olen vaan syönyt,oksentanut ja taas syönyt ja oksentanut..ja ihan lopuksi vielä syönyt enkä oksentanut..tunnen olevani PALJON pahempi kuin ylisuuri läskikasa..tunnen olevani kaikista maailman ylisuurista läskikasoista se mitättömin ja laiskin..se,jolta ei löydy enää hitustakaan motivaatiota korjata enää elämässään yhtään mitään..Se, joka on väsynyt ja vittuuntunut kaikkeen ja kaikkiin...en kestä huolehtivaa äitiä, enkä yrittävää herättää mussa motivaatiota pikkusiskoa...suht välinpitämättömän isän vielä kestän jollain tavalla..

Mutta voi jeesus tätä roikkuvaa vatsaa ja reisiläskejä..ja huomenna mun pitäis viedä paperit sossuun..miten ikinä kehtaan ton näköisenä lähteä yhtään mihinkään??? Tää on nyt just se olotila, jolloin takaraivossa jyskyttää paniikki ja itseinho valtaa koko olemuksen, valuu kyyneleet ja etsin epätoivoisesti keinoa vapautua näistä tuntemuksista...ensimmäisenä mieleen tulee itsensä satuttaminen..se on oikeasti aina enemmän tai vähemmän rauhoittanut mua..tai sitten olen vaan onnistunut niin hyvin vakuuttamaan itselleni sen..Tällaisen syömisen on loputtava..muuten tuun siihen pisteeseen, jolloin ylärajan yli yltänyt itseinho saa mut tekemään jotain peruuttamatonta..en todellisuudessa tiedä, pystyisinkö ikinä tekemään mitään sellaista, mutta silloin, kun nuo tunteet valtaa "kunnolla", niin en aina luota omaan harkintakykyyni ja muutenkin terveen järkeen..

Tää kirjoittaminen on kyllä nyt vähän rauhoittanut..harmi vaan, ettei siihen kirjoittamiseen aina onnistu pakottaa ittensä ku tollaset fiilikset iskee..Tiedän, että sanon nyt tosi-tosi typerän asian, mutta en kestä enää yhtäkään "läskisika-päivää"...eli yritän huomenna tulla toimeen kahvilla..jos ei onnistu normisyöminen niin mennään nyt sitten mieluummin toiseen laitaan...eli hyvin niukkaan ravinnon laitaan..Heh..tää alkaa jo jotenkin vaikuttaa niin epätoivoiselta touhulta..


            

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Days that kill...

Jatkuvaa vuoristorataa..sekä syömisessä että fiiliksissä..Viimeisten oksennuskertojen jälkeen (joista mainitsin edel. postauksessa) kolme päivää meni taas oksentamatta..söin kyllä reilusti, mutta suht terveellistä ruokaa..lihaakin tuli muuten syötyä jonkin verran näinä päivinä..

Huono juttu on se, etten ole pystynyt kieltäytymään syömästä jäätelöä ulkona..rannalla..(ja miksi pitäisi??? Kesä on luotu jäätelönsyömistä varten :D ) Mutta siis..joka päivä tuli syötyä pari jäätelöpalloa, enkä mä siitä niin stressaisi, jos tavallista ruokaa olisi tullut syötyä vähemmän..
                   
           


Fiasko sai alkunsa toissapäivänä..jolloin myöhään illalla söin liikaa ja oksensin.
Eilen söin ja oksensin jatkuvasti..niitä mun tavallisia rahka-hedelmä-kasvis-keitto -settejä..oksennuskertoja kertyi 4-5 kappaletta
Tänään olen oksentanut 2 kertaa ja toivottavasti luku jää myös sellaiseksi..

Eniten mua ehkä harmittaa eilinen päivä..heräsin hyvällä tuulella, söin aamiaisen (laut.puuroa, jossa hiutaleita 1 dl,omena,kahvi) ja lähdin ottaa aurinkoo..uskalsin JOPA pistää farkkushortsit jalkaan, joiden alta näkyy roikkuvat reisiläskit, mutta jotenkin..ne ei eilen hirveesti haitannu..

Sen jälkeen kävin kaupassa. ostin, vaikken sitä suunnitellut, Dieselin "Fuel for life"-tuoksun (oli niin hyvä tarjous, että sen oli pakko saada)..Kaupan vessassa myös huomasin, että alko menkat..mieliala rupeaa välittömästi vajoamaan pikkuhiljaa alas..taas nuo kivut, tuplasti turvonnut olo jo muutenkin turvonneen olon päälle..makoilu kotona..sellasta on aina odotettavissa kun menkat saapuu..

tulin kotiin, söin pinaattikeittoa kananmunalla ja sitten taas ne auringonkukansiemenet..(pakko sanoa, että joskus ne pelastaa..ne joutuu syömään tosi hitaasti, sillä ne pitää kuoria hampailla..ostan aina kuorimattomat,paahdetut siemenet venäläisestä kaupasta..ja määrällisesti niitä loppujen lopuksi tulee syötyä aika vähän eikä mahaan tule sitä epämukavaa,painavaa,läskiä oloa..toinen juttu on se, että jo 50:ssä grammassa siemeniä sisältyy 300 kaloria...:((  Eli jos sitten jää niitä kaloreita kelailemaan, hepuli kyllä iskee hyvällä todennäköisyydellä..ja niinhän siinä kävi..sitten söin tuoreita herneitä ja sitten vatsakivut yltyivät sellaisiksi, että oli pakko mennä makaa omaan huoneeseen..vitutus lisääntyy pikkuhiljaa, kun tietää jo, ettei suunniteltu iltalenkki toteudu..nukahdan hetkeksi, kun kipu hellittää..herään puolen tunnin päästä...mahaa särkee..turvotus on parhaimmillaan...vitutus ylärajoillaan..menen syömään..oksennan...syön..oksennan...ja näin niinku ylempänä mainitsin 4-5 kertaa..Sylkirauhaset, joiden palautumista normaalikokoisiksi olin niin odottanut, turpoavat surutta jälleen luumunkokoisiksi ja jälleen näen peilistä jo niin tutuksi tulleen hamsterinaaman..

My stomach...

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Tie parantumiseen tai 8 päivää helvettiä..

Tasan 8 päivää sitten päätin, että oksentelun on loputtava. Oksentelen ja lihon silti, joten mitä väliä? Vois ainakin kokeilla saada ahminnat vähitellen kuriin ja syömiset terveellisemmäksi, niin sais ehkä sen painonkin pienemmäks pitkällä aikavaälillä..Tuo lause "pitkällä aikavälillä" raapaisee kipeästi sydäntäni, koska sattuu ajatellakin, että joudun elää lihavana edes jonkin aikaa ennen kuin mitään muutoksia tulee ja alan lihomisen sijaan laihtua..jos siis alan.

Pääideani tai suunnitelmani ydin oli siinä, että jos annan itselleni luvan syödä/ahmia suht.terveellistä ruokaa alkuaikoina rankaisematta siitä itseään ja pitämällä ruuat sisällä, niin elimistöni tottuu siihen, että saa jatkuvasti ja riittävästi ruokaa ja ahmintahalu hellittää.

Haluan nyt kertoa pikkuisen millaista nämä päivät ovat olleet:

päivä 1 : Helvetisti rahkaa, kasviskeittoa, omenoita, kasviksia,kahvia, auringonkukansiemeniä.
Maha venytetty äärimmilleen, mutta omatunto ei liiemmin vaivaa, sillä elää usko siitä, että tarvitsin tällaisen kunnon mättöpäivän, sillä sellainen olisi joka tapauksessa tulossa ennemmin tai myöhemmin. kyllä elimistö nyt tajuaa, että ruokaa on ja sitä on tulossa tulevaisuudessakin. Nou hätä siis.

päivä 2: Eilinen mättö antaa itsestään merkkejä, kun aamulla on aika (lievästi sanottuna) epämukava olo. Sulamaton ruoka alkaa mädäntyä mahalaukussa ja aiheuttaa siellä vaikka mitä kurnimista ja kaasumuodostelmia. Epämukavuus alkaa vaikuttaa myös pääkopassa ja kopioin ensimmäisen päivän täydellisesti..Maha jälleen kerrän räjähtämäisillään ja omatunto alkaa pikkuhilja heräilemään.."huomenna en anna sen tapahtua"..

Päivä 3: Tasan kaksi päivää ollaan nyt vietetty koomassa kotona ja päätän, että nyt on aika vähitellen kiivetä tuosta mutakuopasta ylös. Syön siis jonkinlaisen aamupalan (varmaan joskus 12-13 aikaan, sillä ahmintapäivien jälkeen olen nukkunut tosi myöhään): todennäköisesti rahkaa,pari omenaa kahvia. Ja nukkumaan taas..jossakin vaiheessa syön taas ja taas nukun ja näin jatkuu klo 22 asti, jolloin eteen törröttävästä mahasta huolimatta kutsun pikkusiskoni pyörälenkille. Sen aikana oloni paranee hieman, kun hikeä tulee otsaan ja kroppa tuntee, että on vihdoinkin TEHNYT jotakin. Syön ennen nukkumaanmenoa aika rutkasti rahkaa ja lautasellisen keittoa, mutta varmaan 5-litraiseksi venytetty mahalaukkuni ei tunnista järkyttävää määrää, vaan käyttäytyy niin kuin ei olisi saanut mitään..nukahdan joskus neljän aikoihin.

päivä 4: Tästä päivästä en paljoa muista, paisti sen, että taisin pärjätä syömisten suhteen melko hyvin, paitsi illalla romahdan täysin ja syön kaiken päivän aikana syödyn ruuan päälle n. 90g tummaa suklaata, n.50g kuiv.omenakuutioita (kalorimäärä sama kuin karkeissa!), noin kilon (!!!) rahkaa ja vielä taisin tuoreita omenoita pari kappaletta syödä..ja kun päivän aikana syöty ruoka (ja kenties edellisten päivien ruokajäännökset myös) ei ole ehtinyt sulaa hyvin, mahani näyttää taas pallolta ja vihaan itseäni enemmän kuin mitään muuta. Nukahdan joskus yhden aikaan

päivä 5: alkaa siitä kun neljän tunnin päästä nukkumaanmenon jälkeen herään viideltä aamulla vatsani kapinointiin..se kuplii ja kurnii ja törröttää turvonneena ja mun tekee mieli lyödä sitä, että pitäis turpansa kiinni. Sen sijaan kuitenkin pistän vaatteet päälle ja lähden puoli kuudelta virkistävälle pyörälenkille. Halusin saada hyvän alun tälle päivälle ja lenkin jälkeen mennä syömään aamiaista johonki kahvilaan ettei menis överiks edellisten päivien aikana kertyneen turhautuneisuuden takia. Teen mahtavan ja kehoa hyvällä tavalla rasittavan lenkin ja palaan kotiin joskus 7 aikaan. imuroin huoneeni, menen siuhkuun ja valmistaudun aamiaiselle...

Äiti tulee huoneeseen..alkaa vittuilemaan siitä, etten noudata hänen neuvojaan kuunella ruokailujeni aikana yhtä äänitettä, jossa yritetään vakuuttaa ettei ruoka hallitse mua, että lopetan syömisen silloin,kun tunnen syöneeni riittävästi, etten ajattele ruokaa syömisten välissä jne. Voishan nuo jollakin toimia,mutta kun ei itse usko tuohon ns. "hypnoosiin" ja alitajuntaan vaikuttamiseen, niin, en usko niillä olevan paljon hyötyä. Näiden päivien aikana olen riidellyt äitini kanssa jatkuvasti. En vain ole kestänyt hänen läsnäoloaan vieressäni silloin kun tunsin ittseni valaaksi ja halusin vaan kuolla siihen pikkaann..en ole kestänyt kuunnella hänen vittuiluaan, vähättelyään,muistuttamista kaikista virheistäni ja muuta negatiivista, mitä hän on aina taidokas keksimään..Sanoin sille, että painuu vittuun ja vihdoinkin jättää mut rauhaan..et mulla on muutenkin vaikeeta ja hermot kireellä, etten jaksais yhtään nyt käyttää voimia myös sen kanssa riitelyyn..Silti se vaan istuu ja puhuu ja puhuu sitä samaa paskaa mitä oon kuullu jo niin moneen kertaan..

Sitten äiti huomaa, että valmistaudun lähtemään jonnekin (olin pistämässä meikkiä naamaani). Muuttuu heti epäileväksi..hänestä huomaa heti, miten sen koko keho jännittyy ja hän alkaa kelailemaan päässä mihin olen lähdössä. Sitten hän kysyy sitä. Sanon:

"Keskustaan".
"Tapaamaan ketä?"
"En ketään, ei kuulu sulle"
"No kyllä varmasti kuuluu..jos sä taas menet näkemään sitä kusipäätä (tarkoittaen N:ää, kehen en nyt ole ollut ikuisuuksiin yhteydessä), niin et kyllä mene!"
"Menenpäs,äiti rakas. Et määräile mun menemisiäni. Et enää."
 "Niin kauan kun olet sairas ja asut luonani, minä kyllä päätän!"
"Et päätä"
Hysteerisesti: "Mä pyydän, älä mee!!"
"Menen"
"Mä pyydän!"
"Sä pyysit jo. Vastasin sulle."
" ---II---"
"Menen"
 Olen hermoromahduksen partaalla,mutta yritän olla rauhallinen. Saan meikkini loppuun,otan laukkuni ja kävelen ovelle. Hän ehtii asettua oven eteen, etten pääse ulos.

Ja päässäni naksahtaa...

Mieletön hysteria valtaa olemukseni ja yritän työntää äidin pois ovelta.
 Hän tarttuu vaatteisiini ja laukkuuni..saan avattua oven, mutten astuttua siitä ulos..yksi jaloistani on tosin jo asunnon toisella puolen..hän on vahva ja yrittää vetää mua hiuksista sisään, itken ja huudan hysteerisesti..tunnen kipua päässäni, kun äiti vetäsee mua taas hiuksista..huudan rappusiin "Apua!" pari kertaa...äiti raivostuu siitä ja yrittää vielä väkivaltaisemmin saada mut sisälle..kamppailen ja huudan ja pääsen rappusiin, missä tappelu jatkuu..astun ja hypin sen jalkojen päällä kun hän pitää mua vahvassa otteessa kaiteita vastaan..hän on raivostunut, nimittelee mua kaikilla maailman kirosanoilla..näen sen silmistä, että se on menettänyt järkensä vihan takia..pelästyn..pääsen sen otteesta..ja..soitan poliisit..

Haluan, että edes joku muukin huomaisi kuinka seonnut se on, haluan hänet hoitoon..yritän itkun seassa selittää puhelimeen tilannetta, jonka aikana äiti viittoilee vieressäni, että lopettaisin puhelun ja juttelisin sen kaa rauhassa. Kun hätäkeskuksesta kysytään osoitetta katkaisen puhelun..
Väitellään hetken taas hysteerisesti äidin kanssa, edelleen rapussa. Puhelin soi. Hätäkeskuksesta. Annan osoitteen.Äiti pyytää, että peruuttaisin poliisien tulon. Olen itsekin jo epävarma..olen peloissani, en ymmärrä mitä tapahtuu, en ymmärrä miten tähän ollaan tultu..sanon puhelimeen, että haluan peruuttaa ilmoituksen. Siellä sanotaan, ettei se oo mahdollista. Jos on kerran kutsunut niin ne tulee ainakin tarkastamaan tilanteen. Puhelu loppuu. Siirrymme äidin kanssa asuntoon.

 Äiti alkaa pillittää ja sanoo, ettei koskaan anna mulle tätä anteeks, ettei hän kestä tätä häpeää ja tekee itsarin tän jälkeen..saavutan kuulemma sen "mitä olen hakenut", rauhaa omasta äidistä..syyttelee mua kaikesta. Hysteriani on tyyntynyt, mutta kyyneleet valuu taukoamatta..tuntuu, että menetän itsekin tässä järkeni..mua pelottaa..mitä jos äiti tekee sen minkä lupaa? En pysty elää sitten tämän kanssa, en mitenkään pystyisi. Tiedän, ettei näin olisi voitu jatkaa, että tällaisen agression ja väkivallan oli loputtava, mutta vakuuttelen itselleni, että olisin voinut vaan muuttaa omilleen..mutta siinä menee aikaa..lisäksi..mielestäni äidin on ratkaistava omat ongelmansa jotka johtaa tällaiseen käyttäytymiseen..sehän on EPÄNORMAALIA.

Poliisit tulee. Olen tosi sekavan oloinen. Vaatteeni ovat repeytyneet joistakin kohdista, meikkini valunut epämääräisenä mustana läikkänä koko kasvoille ja selittelen itkun välissä, mitä on tapahtunut. Äiti myös lisäilee ja muokkailee kertomusta. Selittelee toimintaansa sillä, että olen sairas, olen jättänyt hoidon kesken, en ota lääkkeitäni, olen uhkaillut tappaa itseni, eikä hän sen vuoksi voi tietää mihin menen ja mitä aikomuksia mulla on ja hän pelkää puolestani. EI SANAAKAAN siitä, että hän pelkää, että menen tapaamaan lesbokaveriani. Ja sehän oli se tärkein syy tähän välikohtaukseen..Yksi poliiseista yrittää hänelle selittää, ettei hän voi väkisin pitää mua missään, että olen kuitenkin aikuinen ihminen eikä hän voi määräillä..äiti väittää vastaan, että on tilanteita, joissa tällaiset keinot on välttämättömiä, silloin kun ihminen on sairas eikä pysty vastaa omista teoistaan jne. Äiti näyttää poliiseille yhteydenottopyynnon syömishäiriöpoliklinikalta, johon en sitä yhteyttä ole ottanut maaliskuusta asti.
En pysty lopettaa itkemistä ja yritän selittää poliiseille, että tällaisten tilanteiden aikana äiti ei ole järjissään, ettei hän kontrolloi toimintaansa jne. Mitä poliisit sitten päättävät?

Ettei meitä voi jäättää kahdestaan ja MINÄ olen sen verran hysteerisen oloinen, että ne nyt vie mut sairaalaan arvioitavaksi. Mä en halua lähteä ja haluan, mulle on ihan sama..mutta lopulta kuitenkin kallistun sen puoleen, etten halua. Kysyn heiltä, että voinko itse, sitten kun rauhoitun ottaa yhteyden lääkäriini. "Ei me nyt tässä kunnossa sua tänne jätetä. Tulet meidän mukaan niin viemme sut terveyskeksukseen." Pakko sanoa, että poliisit oli kyllä tosi mukavia ja huolehtivaisia, ja juttelimme vähäsen matkan aikana ja ne oli kyllä MUN puolella..ja ne kun ei vielä tiedä monista muista välikohtauksista ja seikoista mitä meidän perheessä tapahtuu..sanon nyt suoraan, että fyysistäkin väkivältää on, mutta se on harvinaista..enemmänkin se on henkistä väkivältaa..uhkailuja, syyttämistä,vittuilua, kiristystä,manipulointia jne.

Ensin mut vietiin meidän terveysasemalle mut sain sit lähetteen psykiatriseen sairaalaan, akuuttiosastolle. Ne vei mut sinne. Vietin siellä yön. Oli aikamoinen kokemus, kun odotellessani hirveän kauan vuoroani lääkärille halusin jo antaa olla ja lähteä, mutta huomasinkin, että kaikki ovet ovat lukossa ja joutuisin pyytää joltainn avaamaan sen. Lisäksi huoneessa ikkunatkin avautui henkilökunnan avaimilla eikä huoneen vessassa ollut lukkoa. Söin siellä kaikki tarjoamat ateriat eikä olo ollut yhtään tukala syömisten takia..annokset oli sopivia (toisin kuin päiväosastolla). Aamulla otettiin labrat ja juttelin erikseen hoitajan,psykologin sekä lääkärin kanssa ja sain lähetteen mielialahäiriökekuksen akuuttityöryhmään sekä jälleen päiväosastolle..joko Laaksoon (jos oikein muistan) tai sitten siihen samaan HUS:sin osastolle,jossa olin aikaisemminkin. Sain myös ahdistusta lieventävää lääkettä, joka toisin kuin seronil, vaikuttaa heti. Sillä on sellainen väsyttävä vaikutus. Itse en koe sitä hirveän tehokkaaksi,mutta parempi se ainakin on kuin seronil..

Äidin kanssa ollaan nyt jollain tavalla sovittu asiat..tietysti tein myönnytyksiä, mutta suht tyydyttäväävn sopimukseen päästiin. Hän lupasi muuttaa suhtautumistaan asioihin (paitsi lesbouteen..hän sanoi, että jos silloin kun paranen (sovittiin parantumiseni "mittariksi" sitä, että saavutan sellaisen edistymisen, että oksennan pari kertaa kuukaudessa maksimissaan..siis yksikin sellainen jakso riittää)..niin teen päätökseni, tarvitsenko tätä vai en (tarkoittaen lesbosuhteita/suhdetta) eikä hän sitten estele mua näkemästä ketään, mutta hän vähän viittasi siihen, että siinä tapauksessa hän saattaa tehdä itsemurhan, koska on vakuuttunut, että lesbosuhde pilaisi koko mun elämän ja psyykkeen lopullisesti ja se lopulta johtaisi mun kuolemaan. Lesboudesta ja siitä, mitä mieltä itse olen ja mitä olen lukenut aiheesta kirjoitan hieman myöhemmin. Aika näyttää oliko tässä sopimuksessa mitään järkeä, oliko äitini rehellinen tämän keskustelun aikana ja muuttuuko mikään loppujen lopuksi..

Ps. toissapäivänä myöhään illalla en enää kestänyt sitä läskioloa syömisen jälkeen ja oksensin kerran.,.eilen oksensin kolme kertaa...kaikkien näiden kahdeksan päivän aikana olen syönyt VAIN normiruokaa (lukuunottamatta sitä 90 g tummaa suklaata), myös silloin kun oksensin. Kaikkien näiden päivien aikana olo oli helvetin läski,maha turvonnut ja räjähtämäisillään, olen ollut monesti hysteerinen, olen purkanut pahaa oloa lyömällä villisti tyynyjä ja sohvaa,olen itkenyt älyttömästi ja tuntenut tekeväni kuolemaa. Parempia hetkiä on ollut ja ne sijoittuvat fyysisen rasituksen jälkeiseen aikaan. lisäksi mielisairaalassa olo oli ok. Olen tänään syönyt 500g. rahkaa, omenan ja 2 kuppia kahvia..päiväosasto tiuntuu nyt tosi huonolta idealta, koska en kestäisi nyt yhtään enempää paisumista..