Lueskelin äsken mun neljä vuotta vanhoja tekstejä...lesbosuhde...tai ei se oikea suhde ollut, muutama tapaaminen ja säätö vain :D Mutta siis...tajusin, kuinka väärässä mä olin tosi monen asian suhteen. Joitakin kohtia oli suorastaan hämmästyttävää lukea. Mun mielipide homosuhteista on muuttunut täysin...tai no...uskon, että se on seuraus epävakaasta psyykkeestä. Psyykkinen ongelma siis. Kaikki esimerkit, mitä mun silmien eteen on osunut, ovat todistaneet tämän. Samahan se oli minullakin. Olin hyvin hyvin epävakaa. Olen sitä edelleen, mutta samalla olen joka tapauksessa vähän vanhempi..ja näen tietyt asiat nyt eri tavalla. Samoin mua hämmästytti, kuinka helposti syytin äitiä joistakin asioista..yhtään tajuamatta ja ylipäänsä ajattelematta, miltä hänestä saattoi tuntua. Olin ja joissakin asioissa tiedän olevani edelleen hyvin epäreilu häntä kohtaan. Niin se on aina...lähimmäiset ihmiset saavat kärsiä eniten..Niihin on helpointa purkaa pahaa oloa..koska heistä tietää, etteivät ne katoa mihinkään..eivät hylkää tekisitpä mitä vaan..pysyvät rinnallasi. Halusin vain kirjoittaa tämän, jotta monen vuoden kuluttua (jos niin tapahtuu), kun luen tätä blogia, näen, että sentään jotakin muutoksia mun päässä on tapahtunut :D Etten ihan täydellisesti jumita kehityksessä :D Tuo nyt on laiha lohtu, mutta pakko mun on edes jotakin hyvää tähän päivitellä :D
Halusin myös kirjoittaa tähän eräästä ihmisestä. Tapasin hänet viime keväällä netissä yhdellä treffipalstalla. En koskaan uskonut näiden tutustumiskeinojen tepsivän ja multa meni hyvin hyvin kauan aikaa ennen kuin uskalsin mennä tapaamaan yhtään ketään niiltä palstoilta..olin saanut todella monta ihanaa viestiä hyvin erilaisilta miehiltä..kaikki ne vaikutti hyvin mukavilta jne. mutta itsellä ei oikein riittänyt kiinnostusta ja itseluottamusta tutustua kehenkään niistä kasvotusten.
No, äidin painostamana ( :D ) päätin lopulta voittaa pelkoni ja mennä tapaamaan edes yhtä vaihtoehtoa..Muhun erityisesti tepsi äidin argumentit siitä, että olen kohta kolmekymppinen ja jään yksinäiseksi akaksi tällä menolla :D Siinä vaiheessa mulle ei ollut paljoakaan väliä, ketä mennä tapaa..mulle riittäisi se fakta, että olen ylittänyt itseni ja menin tapaamaan toista ihmistä :D Tuo oli muuten samoihin aikoihin (suurinpiirtein), kun rupesin hengaa tosi useasti entisen parhaan ystäväni A:n kanssa (tuntuu todella oudolta sanoa näin, mutta en tiedä, miten muuten voin toimia, kuin totuttelemalla itseni siihen, ettei häntä enää tule olemaan mun elämässä...Vannoin äidille, että jätän tämän ihmisen taakse...enkä näe keinoa kiertää tätä valaa..suhtaudun niihin aika vakavasti..varsinkin jos vannon jonkun läheisen elämän kautta...ja äidinhän elämän kautta mä taisin vannoa tämän..ja...ehkä he ovat sittenkin oikeassa hänen suhteen..olen nähnyt muutamia unia, jossa A paljastaa "oikeat kasvonsa"..en tiedä, olenko tullut hulluksi, mutta nuo unet ovat vaikuttaneet muhun..)...kävin tuolloin muun muassa pelaamassa jalkapalloa hänen ja niitten kahden pakolaisen kanssa...en ensimmäisellä kerralla tykännyt ollenkaan siitä yhdestä pakolaisesta..päinvastoin hän tuntui vastenmieliseltä...mutta kappas vain, muutama viikko myöhemmin me oltiinkin hyvin "läheisiä". No..nyt ei ole kyse hänestä.
Valitsin siis melkein umpimähkään pojan, jonka kanssa suostuisin tapaamaan. Se sattui olemaan 23-vuotias nuori mies..ulkoapäin hyvin pehmeäluonteisen ja kiltin näköinen. Hänen nimensä alkaa myöskin A:lla...nuo A:lla alkavat nimet oikein seuraavat mua elämässäni...entisen parhaan ystäväni nimi alkaa A:lla, täysin sama nimi on toisella hyvällä lapsuuden ystävälläni (hyvän siinä mielessä, että tunnen hänet hyvin, vaikken niinkään luota häneen), näiden kahden pakolaisen nimet alkavat moleemat A:lla ja nyt vielä taman pojan nimi. Sanotaan häntä sen vuoksi AN:ksi :D No, hän siis tuntui tarpeeksi mukavalta ja vihdoin uskalsin ehdottaa tapaamista. Me nähtiin kaupungilla...käveltiin vaan ja juteltiin parisen tuntia. Hänen kanssa oli yllätyksekseni helpompaa kuin osasin odottaa. Puhuttiin aika paljon ja naurettiin välillä eikä kiusallisia hetkiä oikeastaan ollut ollenkaan..Tosin, mulla oli silloinkin varasuunnitelma, jonka mukaan ex-paras ystäväni A soittaisi mulle kahden tunnin päästä, jotta voisin keksiä jonkun syyn, että lupasin muka auttaa sitä jossain illalla, ja voisin lähteä pois...Joka kerta tapaamisemme jälkeen lähdin A:n luokse...oli niin luonnollista kertoa hänelle kaikki...ihan kaikki, mitä mielessä ja sydämellä oli...nuo ajat ovat nyt menneitä..luulisin. En täysin voi sitä vieläkään uskoa.
Me ollaan AN:n kanssa nähty nyt jo melkein kokonaisen vuoden aikana vain n. 4 kertaa. Jokainen kerta on ollut selvinpäin (ehkä joistakin kuulostaisi oudolta kertoa tämä erikseen, mutta ne, jotka tuntee mut, tietävät, että tuo on mulle lähes mahdoton missio :D Okei..tuo nyt ei ole yhtään hauskaa...) ja jokaisesta kerratsa mulle on jäänyt tosi ihana tunne. Me ollaan toistaiseksi vaan halailtu ja pussailtu ja nyt, kun olen toisessa maassa (väliaikaisesti, käyn täällä TV-juontajien ja toimittajien kursseilla. Olen aloittanut ne kesän lopussa), me jatkuvasti kirjoitellaan toisillemme...tosin, mulla saattaa olla hyvin hyvin pitkiä taukoja mun viesteissä, koska taas on ollut tätä kierrettä syömisen/väsymyksen/stressin kanssa eikä joskus jaksa milläään...Tiedän, että tämä on tosi epäreilua, koska hän on niin kultainen ja hänen sanansa ovat aina niin ihania ja sydäntä lämmittäviä..
Hän muuten tietää mun ongelmista..ei tosin kaikista...hän ei tiedä aikaisemmista kännisekoiluistani mitään...mutta tuosta tilanteesta mun ystävän kanssa hän tietää..samoin syömisongelmastani. Silloin kun tuo tilanne tapahtui, kun lähdin pois kotoa, perheeni otti häneen yhteyttä...mä aluksi, kun sain tietää, meinasin kuolla häpeästä...hän siis kävi perheeni luona silloin, kun asuin sen yhden tuttumme V:n luona...he kertoivat hänelle kaiken tuosta mun ystävästä ja siitä, etten syö mitään jne. Ihme, ettei hän paennut kaiken tämän jälkeen...Meinaan, että me ehdittiin silloin tavata vain pari kertaa, ja sitä luulisi, että kun eteen sattuu heti tollanen tilanne, jossa voisi ajatella, että olen joku hysteerinen sekopää..no..luulen, että aika harva haluaisi sellaisia ongelmatapauksia elämäänsä..Mutta hän ei pelästynyt..hän jäi...ja on hyvin kannustava ja kärsivällinen mun kanssa...en ymmärrä, miten hän minua jaksaa...vastaan hänelle niin harvoin....silloin, kun mulla on harva tilaisuus nähdä hänet, kun olen Suomessa, siirtelen silti tapaamisia..ja silti hän odottaa eikä valita mistään. Hän sanoo mua usein täydelliseksi..mun omasta mielestä hän ei voi olla yhtään enemmän väärässä..Oikeasti. Mä en ymmärrä. Joskus mä mietin, mitä tapahtuu, jos ennemmin tai myöhemmin hän väsyy mun pelleilyyn ja katoaa mun elämästä?
Vielä yksi juttu. Luin yhdessä 4 vuoden vanhassa viestissä purkaukseni yhtä jätkää kohtaan, jonka kanssa mulla oli seksiä ja joka myöhemmin yritti myös suostutella mun siskoa seksiin mun läsnäollessa (läpällä tai ei en tiedä, eikä kiinnosta. Mun mkielestä se on sopimatonta joka tapauksessa)- Kirjoitin, että mulla oli tuon päivän jälkeen hyvin nöyryytetty olo ja että se on ohi sen jätkän kanssa. No..hän kirjoitti jossakin vaiheessa (ehkä vuosia myöhemmin) mulle kontaktissa jotain..ehdotti kai taas sellaista tapaamista...heitin siihen läpällä, että "joo..juoksen jo hurjaa vauhtia luoksesi" tai jotain tämän tyylistä..Sen jälkeen tais mennä vielä parikin vuotta ja nyt hän kirjoitti taas. Ja luulee, että tulemme tapaamaan. Miksi vastaan hänelle? Miksi esitän aikovani tavata hänet? Tietäen, että hänellä on mielessä vain yksi ja ainut asia. Minun elämässä on ihminen, joka välittää minusta (mielestäni just se, että sen jälkeen, kun hän sai tietää mun monista ongelmista, hän ei häipynyt, vaan pysyi ja kannusti ja jopa tapasi perheeni silloin, kun he sitä tarvitsivat, vaikka hän itse ei ollut siinä vaiheessa kuullutkaan heistä paljon mitään multa, puhumattakaan siitä, että olisi tavannut heidät..niin mielestäni tämä puhuu jo sen puolesta, että hän välittää) ja jolla on vahvoja tunteita mua kohtaan (hänen omien sanojensa mukaan)...Miksi siis kaipaan vielä jotain tällaista pelleilyä elämääni? Ymmärtäisin, jos olisin joku teini..Mutta herran jestas olen jo 26 vuotias!!!
Se saa mut ajattelemaan, että kun ihminen ei tunne itseään eheäksi..kokonaiseksi..hän tulee aina turvautumaan tällaisiin "itseluottamusta" lisääviin tyyppeihin..eikö se ole juuri se, että tietää jonkun haluavan sinut (vaikka puhtaasti fyysisestikin) saa minut jatkamaan tätä?