perjantai 13. tammikuuta 2017

Please, don't (vanha luonnos, jota en ollut silloin jostakin syystä julkaissut. Luultavasti kyseessä on talvi 2013, mutta en osaa sanoa...)

"Kirjoitan nyt, koska pelkään sortuvani taas ahmimaan..Yheltä päivällä oksentamisen jälkeen olen syönyt/juonut tänään:  kahvin, sitten shoppailessa stockmannin kahvilassa marjasmoothien ja vielä yhden kahvin ja nyt kymmeneltä kun tulin niin syön parhaillaan n. 4 dl kasvissosekeittoa+kahvi+kurrku-kaali-punajuurisalaattia n. 3 dl...Haluan lopettaa siihen..HALUAN. Ei se ole paljon..Eihän??

 Huomaan ulkona/kaupoissa liikkuessani minuun kohdistuneita katseita..useimmiten miehiltä..nuorilta miehiltä..mutta minkälaisia katseita ne on? Mitä ihmisten mielessä vilahtaa, kun he näkevät minut muutaman sekunnin? Ja onko sillä edes väliä? Ei pitäisi olla, mutta minulle on. En halua näyttää naurettavalta. Eniten pelkään, etten tajua oikeasti kuinka lihava olen ja kuinka naurettavalta näytän esim. joissakin tiukoissa farkuissa tai lyhyessä hameessa ja luulen, että näytän hyvältä ja kävelen itsevarmana ulkona, vaikka oikeasti olen v***n nolo..Näin hölmö mä olen..tai ehkä tuollaiset ajatukset ei oo hölmöjä..en enää tiedä mikä on normaalia ja järkevää ja mikä ei..Vitutan mun siskoa, kun aina ulos lähtiessäni varmistan häneltä kymmenen kertaa näytänkö ok:lta :D Niin turhamaista, mutta näköjään niin välttämätöntä mulle.

Haluatteko tietää salaisuuden? Kulutan usein aikaa muuten vaan matkustamalla metrolla/bussilla/ratikalla minne tahansa ja takaisin..kuuntelen musiikkia, katselen ihmisiä, paikkoja,analysoin minuun kohdistuneita katseita :D Ehkäpä olen hullu..en tiedä..tai ehkä mulla on vaan liikaa aikaa eikä mitään, millä täyttäisi sitä..Jos Nyt kuitenkin sorrun ahmimaan ja oksentamaan en varmaan kerro teille siitä, koska en halua olla luuseri, vaikka just sitä mä oon :D Tästä postauksesta tuli vähän outo, mutta olen vaan tosi väsynyt..))) "
Oksensin yöllä kaksi kertaa. Mä luulen, että mummini kuuli. Odotin viiteentoista vaille kaksi, mutta sitten ärsyynnyin ja aloitin syömisen huolimatta siitä, että olin varma, ettei hän nuku. Ne äänet tais olla ihan kamalia..poistin hamppiksista suolakurkut, jotteivät ne narskuisi hampaiden välissä. No siinä oli vielä tuoretta sipulia..En nauttinut syömisestä ollenkaan. Tunne oli aivan liian kamala. Tunne siitä, että han kuulee..ja tietää..ja odottaa sitä hetkeä, että lähden huoneesta varmistuakseen, ettei mikään ole muuttunut ja olen se sama ääliö kuin eilenkin ja toissapäivänä. Hän ei sano mitään. Tiedän, että tämä on kipeä asia hänelle..koska hän tietää, ettei pysty kontrolloimaan mua samalla tavalla kuin äitini ja tietää myös, että jos äitini saa tietää, mitä olen touhunut täällä he saavat syyt niskoilleen. Sekin on epäreilua.

Eilen myöhään illalla, ennen kuin tulin kotiin, istuin yhdessä leikkipuistoista keskellä kaupunkia. Se oli tyhjä..ihmisiä ei kävellyt ohi melkein yhtään. Silmiin kihosi taas kyyneleitä. Tunsin itseni taas kulmaan ahdetulta eläimeltä. Sun pitää saada tuloksia aikaan! Tämä on sun mahdollisuus..nyt tai ei koskaan! Kaikki alkoi niin hyvin ja on loppumassa näin mitättömästi. Tuli halu jättää kaikki taakse. Jättää kaikki huolet tänne maan päälle ja siirtyä itse muualle. Jotenkin pohdin tällä kertaa itsemurhaa kylmän viileästi. Yhtenä mahdollisuutena. Vaikka tiedän, etten voisi koskaan tehdä näin läheisilleni. Mutta mielessäni kävi sekin ajatus, että ehkä he oikeasti pääsisivät tämän yli ja voisivat jatkaa paremmin..se ajatus ei tuntunut enää niin hullulta kuin aikaisemmin.

Eniten mua suututtaa se, että kun yritän pukea ongelmani sanoihin, ne tuntuvat niin mitättömiltä. Ja itse alkaa vaikuttaa hyvin säälittävältä. Miten eläminen voi olla niin vaikeaa? Joskus musta tuntuu, että jos alkaisi uusi maailmansota, olisin siitä jopa iloinen. Se antaisi toivoa muutoksista. Ja ainakin hetkellisesti olisi päämäärä. Taistella paremman tulevaisuuden puolesta. Sinänsä hirvittävä ajatus, mutta uskon, että tämän automatisoidun tunnevammaisen elämän keskellä todella moni ajattelee samoin...

torstai 12. tammikuuta 2017

MacDonald's

Olen mäkissä. Mun pitää kuluttaa tää aika jotenkin. Tekee mieli juodä pää tyhjäksi. Mutta paniikissa (kärähdyttyäni ollessani kännissä vähän aikaa sitten) menin vannomaan äidilleni, etten enää koskaan koske alkoholiin.. Vielä yksi vala, jonka on helvetin vaikeaa pitää. Pelkäsin silloin, että hän tulee tänne vahtimaan, etten juo ja silloin mun peli olisi pelattu syömisten suhteen. Joten vannoin.

Ostin mukaan neljä juustohamppista. Tiedän, että tuun mättää ne yöllä. Silloin, kun mummi nukkuu (joudumme nukkumaan samassa huoneessa).. Arvaan, että hän saattaa useinkin kuulla keskellä yötä pussien ropinaa ja pakkauksien avaamista.. Ja pureskeluani.. Ja sitten askelia vessaan.. Mitä teenkin heille kaikille?  Eivät he ole ansainneet tätä.. Ja miksi en pysähdy?  Kun tiedän heidän tuskan.. Tiedän, kuinka mummini hermosolut kuolevat joka kerta, kun hiivin ulos huoneesta.. Tiedän sen. Mutta jatkan.

AN:n viimeisestä ihanasta viestistä, johon en ole vastannut, on kulunut kolme päivää. Eilen hän kirjoitti vielä yhden. Huomenna kirjoitan...

Mä olen taas täällä.. Kahvilassa. Taas yksin. Söin kotona ostamiani ruokia ja lähdin kaupan vessan kautta keskustaan. Loput ruoasta on edelleen mun repussa. Se haisee valkosipulille. Kasvoni ovat turvoksissa. Itse olen uupunut ja tympääntynyt kaikkeen. Mun kuuluisi olla nyt tunnilla. Äitini maksaa niistä. Mutta en ole.  En tiedä, miten palata ruotuun ja saada asiat tehdyiksi.. Mielessäni kävi keskeyttää koko homma.. Tunnustaa tappio miljoonas kerta ja lähteä itkien kotiin Helsinkiin. Lay down your arms.. Give up the fight.  Niin kuin tunnetussa Green Dayn biisissä sanotaan. Mutta mitä mä teen, kun tuun kotiin?? En osaa syödä normaalisti, syömisiäni vahdittaisiin, vailla mitään tekemistä, päämäärää.. God, i wish this would stop.. Mä haluaisin lopettaa perheeni luottamuksen pettämisen.. He ovat saaneet pettyä liian monta kertaa kestettäväksi.. En ymmärrä, miksi he vieläkin uskovat minuun??? Aina kun he sanoivat mulle uskovani muhun,  mun sydäntä kirpaisi ja sisäinen ääni huusi "älkää! Kaikki on valetta, huijausta..olette väärässä! Luovuttakaa mun suhteen.."  Niin mun on helpompi jatkaa tätä olemassaoloa.. Omatunto ei kiduttaisi niin pahasti. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

I want to go gome

Mä olen kirjoitellut tänne useasti viime päivinä. Noina päivinä minua on seurannut outo tunne...kunnes sain muotoiltua siitä ajatuksen. Huomasin ajattelevani usein, että haluan kotiin. Se on sinänsä hämmästyttävää, koska useimmiten Helsingissä ollessani ajattelen jatkuvasti, että haluan pois. Nyt kuitenkin minut valtasi ikävän tunne. Mulla on ikävä meidän kotia..mun perhettä..he ovat jatkuvasti ruudun toisella puolen, kun keskustelemme skypessä. Enkä koskaan jaksa näitä keskusteluja..mulla on valtavavan väsynyt olo jatkuvasti ja joudun ponnistelemaan saadakseni edes jotakin ulos suustani. Pahinta on silloin, kun he haluavat videokuvan. Huomaavatko he kasvoni turvotuksen? Laihtumiseni? (En oikeasti tiedä, olenko laihtunut). Noin kuukausi sitten painoin 58 kg. Se on mulle paljon. Olin nyt kesällä 2016 taas sillä leirillä ja sieltä palattuani 21.7. painoin 54 kg. Silloin en syönyt lähes mitään. Nyt tammikuussa 2017 en tiedä, paljonko painan. Enkä ehkä halua tietää..Tämä on helvetin kiero noidankehä. Saadakseen aikaan jotakin pitää olla energiaa..jotta saisi energiaa,pitää syödä..jos joudun syömään normaalisti, se karkaa käsistäni ja ajaudun ahmimaan...ahminta väsyttää ja masentaa...se tarkoittaa, ettei energiaa ole. Eli en sittenkään saa mitään aikaiseksi. Haluan kotiin.

chronology

Näissä kirjoituksissani on yhdessä vaiheessa ollut kolmen vuoden väli. Ja yritin muistella noiden vuoden tapahtumia. Haluan lyhyesti nyt luetella ne päätapahtumat, jotka muistin.

Eli kesän alussa 2013 lopetin kirjoittamisen. Siinä vaiheessa kerroin äidille ensimmäistä kertaa avoimesti ongelmastani (vanhojen kirjoitusteni perusteella teinkin sen jo syksyllä 2012..) Olin niin väsynyt kaikkeen ja epätoivoinen, etten enää paljoakaan välittänyt, mitä tulisi tapahtumaan. Tottakai äiti tiesi tämän ongelman aikaisemminkin..mutta kai siihen oli helpompi olla puuttumatta, silloin kun sitä ei suoraan hänelle sanottu. Toisaalta, kirjoitusteni mukaan äiti poistatti vessoista lukot...kai siihen oli yksi ja ainoa syy..mun oksenteluni? Silti en muista, että oltaisiin puhuttu siitä mitään ennen kuin...tai ei...nyt muistin, että kun kerroin äidille, aloin syömään hänen vahtinsa alla..ja yhden kerran, kun olin syönyt (kyseessä oli normiateria, ehkä kasviksia oli hieman liikaa, mutta kaiken kaikkiiaan normaali lautasellinen ruokaa vain) enkä kestänyt sitä oloa...ja äiti oli vieressä..ja sanoin vaan, etten kestä ja meen oksentaa ja ryntäsin vessaan...niissä oli vielä lukot..äiti meni ovelle ja suostutteli mut ulos..itkin ja olin hysteerinen, mutten oksentanut. Ne lukot poistettiin siis vasta sen jälkeen.

Kesällä me lähdettiin Latviaan kaksistaan. Mun pikkusiskon piti tulla sinne myöhemmin. Oltiin siellä kaksi viikkoa. Useat päivät olivat mulle painajaisia..söin päivän mittaan jotai normiruokaa, mutta illalla purin ahdistustani hotellihuoneessa kokonaisiin litran jäätelöpakkauksiin...se oleminen siellä oli hyvin ahdistavaa...olin koko ajan kiinni äidissä, ja hänen läheisyys on mulle ylivaikeaa silloin, kun fyysinen olo on, mikä on..koska noina hetkinä vihaan häntä. Tuntuu, että hän on se, jonka takia joudun tuntemaan tätä häpeää..nöyryytystä. Enkä voi tehdä mitään. Sellainen olo mulla oli tosi usein siellä Latviassa ollessamme. En oksentanut tuona matkana ollenkaan. Ja..paisuin jonkin verran...se paisuminen jatkui, kun tulimme takaisin. Olin epätoivoinen, vihasin itseäni..mulla alkoi kivut, tuntui, että mahan iho vaan venyy ja venyy..ja se sattui. Silti jotenkin kestin sen..aika huonosti tosin. Muistan ostaneeni kokonaisen kakun..sellaisen prinsessakakun pakasteesta..en jaksanut sulattaa sitä ja söin sen melkein kokonaisena puolijäisenä..kun olin syömässä sitä loppuun, äiti tuli huoneeseen ja kysyi, mitä teen, että eiköhän nyt riitä jo...mä aloin itkemään ja sanoin, ettei sillä enää mitään väliä ole...

Aloitin tuolloin myös työt. Siivoojana eräässä paikassa. Sekö oli unelmieni täyttymys? Olin päässyt yliopistoon, sain siellä hyviä tuttuja, mulla oli mahdollisuus saada hyvä ammatti (kaikki, jotka aloittivat yliopiston samoihin aikoihin, kuin minä, ovat jo kirjoittaneet maisterin)..mutta päädyinkin siivoojaksi. En tosin jaksanut sitä kauaa..vain kuukauden. Sillä se oli fyysisesti liian raskasta..mun selkä ei kestänyt..nähtävästi luusto oli jo siinä vaiheessa kärsinyt..

Syksyllä 2013 kuoli isäni. En ymmärrä vieläkään, minkälaista olemassaoloni oli tuona aikana..Jotenkin se oli epätodellista. En edes pystynyt olla kovin surullinen..niin musta tuntui...tuntui, etten itkenyt tarpeeksi...tuntui, etten enää osaa tuntea samalla tavalla kuin aikaisemmin...ihan kuin kaikki tunteeni ja aistini olivat menettäneet toimintakykynsä. Muistan, kuinka kaduin sitä, miten paljon energiaa ja aikaa pistin syömisen kanssa pelleilyihini, ja niin vähän aikaa omistin isälleni..Kaduttaa kaikki ne sanat, jotka jäi sanomatta hänelle..joskus, kun mielessäni puhun hänelle, toivon, että hän kuulee..koska hänen pitäisi tietää...että hän merkitsee paljon enemmän, kuin osaan näyttää..Kyllä me tultiin tosi hyvin juttuun, mutta minusta tuntuu, että olisi pitänyt osata olla läheisempi..avoimempi..Kirjoitin jossain kirjoituksessa blogissa, ennen kuin tämä tapahtui, että isäni on välinpitämätön ongelmaani kohtaan. Se oli epäreilua ja mua kaduttaa, että kirjoitin näin. Uskon, ettei hän vain osannut suhtautua siihen..tai ei löytänyt tapaa, millä lähestyä sitä ja mua...isähän on isä..mies..ja paljon vanhempi kuin sinä itse. Tällaiset asiat ovat heille tuntemattomia..outoja..ehkä pelottaviakin. Hän yritti puhua mun kanssa tästäkin asiasta..ja se tuntui musta hyvin oudolta..vastailin kyllä hänen kysymyksiinsä, mutta olin silti iloinen, kun se keskustelu oli ohi. Mä olisin niin onnellinen, jos mun perheeni olisi voinut säästyä kokonaan näiltä mun hulluuksilta..Mutta se on mahdotonta. Ne koskettaa läheisiä aina. Ja satuttavat. 

Tuona aikana en myöskään oksentanut...luulen, että oksentamatonta jaksoa kesti minimissaan puoli vuotta ja maksimissaan ehkä n.8 kk. En muista siis tarkalleen, milloin aloin taas oksentamaan. Muistaakseni mun paino suurimillaan tuolloin taisi nousta n.80 kiloon.

Sitten on musta aukko. Oikeasti en muista paljon mitään ajasta kesä 2014 - kevät 2015. Muistan, että yritin opiskella ja välillä onnistuin siinä. Silti lopputulos on mitätön (opintopisteiden perusteella). Vain muutamia loppuun käytyjä kursseja. Enkä muista, miksi..tai minkälainen olo mulla oli...miten söin..oliko oksentelukierre paha..oliko se päivittäistä vai oliko kenties viikkojen tai kuukausien oksentamattomia kausia...En muista mitään. En muista, miten vietin ton kesän..luultavasti olin Suomessa..Onko tämä ihan outoa, etten muista tällaisia asioita?

Kesällä 2015 menin siskojen, V:n ja äidin kanssa yhdelle poliittiselle leirille (En nyt kerro tästä sen enempää. Olisi tosi pitkä kirjoitus ja joutuisin selittää ideologisia näkemyksiäni, ajatuksia siitä, minkälainen yhteisö pitäisi rakentaa, jotta ihmisen olisi mahdollista kehittyä ja tulla ehkä jopa onnelliseksi jne. Mun aivot eivät vain kykene tässä vaiheessa käsittelemään näin vakavia aiheita..surullista kyllä). Sain sieltä hyvin paljon sisäistä voimaa ja motivaatiota muuttaa asioita..ei pelkästään itsessäni. Kaikki näkevät, että meidän yhteisö on sairas. En kirjoita tätä halveksivassa sävyssä..tarkoitan, että on liikaa oireita...asioita, jotka viestivät siitä, että tosi moni asia ei ole kohdillaan...jo se, että lähes kolmasosa suomalaisista (luulen, että se prosentti maailmassa ei ole paljon pienempi) käyttää masennuslääkkeitä...alkoholiriippuvuudet..huumeet...itsemurhat. Epätoivo leijuu ilmassa. Ne luvut ovat pelottavia. Katastrofista viestiviä. Ja kaikki liukuu muuttuvaa tahtia yhä alemmas ja alemmas. Moraali..älykkyys..totaalinen degradaatio kaikilla osa-alueilla.

Tulin leiriltä ja olin siis täynnä motivaatiota toimia. Kuin yksilönä niin myöskin aktiivisena yhteisön jäsenenä. Valmistimme tutkielman ja esitin sen yhdessä konferenssissa. Siihen osallistui erilaiset Suomessa toimivat kansanliikkeet. Yleisöä oli n.70 ihmistä ja luulen, että on tarpeetonta kertoa, kuinka jännitin esiintymistä. Silti se meni tosi hyvin ja ihmiset oli hyvin kiinnostuneita ja esityksen jälkeen tulivat keskustelemaan, kiittämään esityksestä jne.

Aloitin syksyllä 2015 opinnot vakavalla mielellä. Ja olin pysynyt päätöksessäni hoitaa opiskelut kunnolla. Mutta...Marraskuussa 2015 meidän perheessä tapahtui onnettomuus. Tätini joutui sairaalaan. Tilanne oli hyvin vakava. Keskeytin opinnot ja lähdin toiseen kaupunkiin avuksi. Se oli hyvin raastavaa aikaa, kaikki oli periaatteessa minun vastuullani...etsin lääkereitä käsiini, keskustelin, kyselin, suunnittelin, juoksin paikasta toiseen etsien parhaita lääkkeitä jne. Silti musta juuri silloin (ehkä ainut kerta elämässäni) tuntui, että elämälläni on MERKITYS...päämäärä. Mun piti saada tätini takaisin jaloilleen. Kun olin lähdössä, mielessäni kävi automaattisesti ajatus, että kun joudun erilleen perheestäni, voin syödä niukemmin. Niin kuin haluan. Silloin kun he eivät ole vahtimassa ja neuvomassa. No..jossakin vaiheessa rupesin syömään siellä HYVIN niukasti..ja oikeastaan lakkasin syömästä melkein kokonaan. Ja laihduin.

Kun missioni oli täytetty helmikuussa 2016, tulin takaisin. Enää ei ollut päämäärää..tarkoitusta nousta joka aamu sängystä. En tiennyt, minkä takia nousen. Opiskelu ei enää innostanut. Olin taas nälkiintynyt, väsynyt ja vailla elämän suuntaa. Masennuin..ja rupesin syömään...ja ahdistuin...ja rupesin oksentamaan...sama kierre. Ja sitten mun paras ystävä A tuli Suomeen. Ja sain lisää innostusta pudottaa painoa..tästä alkaa se vaihe, kun rupesin hengaa todella usein A:n kanssa, tapasin AN:n treffipalstalla sekä sen yhden pakolaisen A:n porukassa...se tapahtui yhtä aikaa. 

maanantai 9. tammikuuta 2017

Long time, little changes

Lueskelin äsken mun neljä vuotta vanhoja tekstejä...lesbosuhde...tai ei se oikea suhde ollut, muutama tapaaminen ja säätö vain :D Mutta siis...tajusin, kuinka väärässä mä olin tosi monen asian suhteen. Joitakin kohtia oli suorastaan hämmästyttävää lukea. Mun mielipide homosuhteista on muuttunut täysin...tai no...uskon, että se on seuraus epävakaasta psyykkeestä. Psyykkinen ongelma siis. Kaikki esimerkit, mitä mun silmien eteen on osunut, ovat todistaneet tämän. Samahan se oli minullakin. Olin hyvin hyvin epävakaa. Olen sitä edelleen, mutta samalla olen joka tapauksessa vähän vanhempi..ja näen tietyt asiat nyt eri tavalla. Samoin mua hämmästytti, kuinka helposti syytin äitiä joistakin asioista..yhtään tajuamatta ja ylipäänsä ajattelematta, miltä hänestä saattoi tuntua. Olin ja joissakin asioissa tiedän olevani edelleen hyvin epäreilu häntä kohtaan. Niin se on aina...lähimmäiset ihmiset saavat kärsiä eniten..Niihin on helpointa purkaa pahaa oloa..koska heistä tietää, etteivät ne katoa mihinkään..eivät hylkää tekisitpä mitä vaan..pysyvät rinnallasi. Halusin vain kirjoittaa tämän, jotta monen vuoden kuluttua (jos niin tapahtuu), kun luen tätä blogia, näen, että sentään jotakin muutoksia mun päässä on tapahtunut :D Etten ihan täydellisesti jumita kehityksessä :D Tuo nyt on laiha lohtu, mutta pakko mun on edes jotakin hyvää tähän päivitellä :D

Halusin myös kirjoittaa tähän eräästä ihmisestä. Tapasin hänet viime keväällä netissä yhdellä treffipalstalla. En koskaan uskonut näiden tutustumiskeinojen tepsivän ja multa meni hyvin hyvin kauan aikaa ennen kuin uskalsin mennä tapaamaan yhtään ketään niiltä palstoilta..olin saanut todella monta ihanaa viestiä hyvin erilaisilta miehiltä..kaikki ne vaikutti hyvin mukavilta jne. mutta itsellä ei oikein riittänyt kiinnostusta ja itseluottamusta tutustua kehenkään niistä kasvotusten.

No, äidin painostamana ( :D ) päätin lopulta voittaa pelkoni ja mennä tapaamaan edes yhtä vaihtoehtoa..Muhun erityisesti tepsi äidin argumentit siitä, että olen kohta kolmekymppinen ja jään yksinäiseksi akaksi tällä menolla :D Siinä vaiheessa mulle ei ollut paljoakaan väliä, ketä mennä tapaa..mulle riittäisi se fakta, että olen ylittänyt itseni ja menin tapaamaan toista ihmistä :D Tuo oli muuten samoihin aikoihin (suurinpiirtein), kun rupesin hengaa tosi useasti entisen parhaan ystäväni A:n kanssa (tuntuu todella oudolta sanoa näin, mutta en tiedä, miten muuten voin toimia, kuin totuttelemalla itseni siihen, ettei häntä enää tule olemaan mun elämässä...Vannoin äidille, että jätän tämän ihmisen taakse...enkä näe keinoa kiertää tätä valaa..suhtaudun niihin aika vakavasti..varsinkin jos vannon jonkun läheisen elämän kautta...ja äidinhän elämän kautta mä taisin vannoa tämän..ja...ehkä he ovat sittenkin oikeassa hänen suhteen..olen nähnyt muutamia unia, jossa A paljastaa "oikeat kasvonsa"..en tiedä, olenko tullut hulluksi, mutta nuo unet ovat vaikuttaneet muhun..)...kävin tuolloin muun muassa pelaamassa jalkapalloa hänen ja niitten kahden pakolaisen kanssa...en ensimmäisellä kerralla tykännyt ollenkaan siitä yhdestä pakolaisesta..päinvastoin hän tuntui vastenmieliseltä...mutta kappas vain, muutama viikko myöhemmin me oltiinkin hyvin "läheisiä". No..nyt ei ole kyse hänestä.

Valitsin siis melkein umpimähkään pojan, jonka kanssa suostuisin tapaamaan. Se sattui olemaan 23-vuotias nuori mies..ulkoapäin hyvin pehmeäluonteisen ja kiltin näköinen. Hänen nimensä alkaa myöskin A:lla...nuo A:lla alkavat nimet oikein seuraavat mua elämässäni...entisen parhaan ystäväni nimi alkaa A:lla, täysin sama nimi on toisella hyvällä lapsuuden ystävälläni (hyvän siinä mielessä, että tunnen hänet hyvin, vaikken niinkään luota häneen), näiden kahden pakolaisen nimet alkavat moleemat A:lla ja nyt vielä taman pojan nimi. Sanotaan häntä sen vuoksi AN:ksi :D No, hän siis tuntui tarpeeksi mukavalta ja vihdoin uskalsin ehdottaa tapaamista. Me nähtiin kaupungilla...käveltiin vaan ja juteltiin parisen tuntia. Hänen kanssa oli yllätyksekseni helpompaa kuin osasin odottaa. Puhuttiin aika paljon ja naurettiin välillä eikä kiusallisia hetkiä oikeastaan ollut ollenkaan..Tosin, mulla oli silloinkin varasuunnitelma, jonka mukaan ex-paras ystäväni A soittaisi mulle kahden tunnin päästä, jotta voisin keksiä jonkun syyn, että lupasin muka auttaa sitä jossain illalla, ja voisin lähteä pois...Joka kerta tapaamisemme jälkeen lähdin A:n luokse...oli niin luonnollista kertoa hänelle kaikki...ihan kaikki, mitä mielessä ja sydämellä oli...nuo ajat ovat nyt menneitä..luulisin. En täysin voi sitä vieläkään uskoa.

Me ollaan AN:n kanssa nähty nyt jo melkein kokonaisen vuoden aikana vain n. 4 kertaa. Jokainen kerta on ollut selvinpäin (ehkä joistakin kuulostaisi oudolta kertoa tämä erikseen, mutta ne, jotka tuntee mut, tietävät, että tuo on mulle lähes mahdoton missio :D Okei..tuo nyt ei ole yhtään hauskaa...) ja jokaisesta kerratsa mulle on jäänyt tosi ihana tunne. Me ollaan toistaiseksi vaan halailtu ja pussailtu ja nyt, kun olen toisessa maassa (väliaikaisesti, käyn täällä TV-juontajien ja toimittajien kursseilla. Olen aloittanut ne kesän lopussa), me jatkuvasti kirjoitellaan toisillemme...tosin, mulla saattaa olla hyvin hyvin pitkiä taukoja mun viesteissä, koska taas on ollut tätä kierrettä syömisen/väsymyksen/stressin kanssa eikä joskus jaksa milläään...Tiedän, että tämä on tosi epäreilua, koska hän on niin kultainen ja hänen sanansa ovat aina niin ihania ja sydäntä lämmittäviä..

Hän muuten tietää mun ongelmista..ei tosin kaikista...hän ei tiedä aikaisemmista kännisekoiluistani mitään...mutta tuosta tilanteesta mun ystävän kanssa hän tietää..samoin syömisongelmastani. Silloin kun tuo tilanne tapahtui, kun lähdin pois kotoa, perheeni otti häneen yhteyttä...mä aluksi, kun sain tietää, meinasin kuolla häpeästä...hän siis kävi perheeni luona silloin, kun asuin sen yhden tuttumme V:n luona...he kertoivat hänelle kaiken tuosta mun ystävästä ja siitä, etten syö mitään jne. Ihme, ettei hän paennut kaiken tämän jälkeen...Meinaan, että me ehdittiin silloin tavata vain pari kertaa, ja sitä luulisi, että kun eteen sattuu heti tollanen tilanne, jossa voisi ajatella, että olen joku hysteerinen sekopää..no..luulen, että aika harva haluaisi sellaisia ongelmatapauksia elämäänsä..Mutta hän ei pelästynyt..hän jäi...ja on hyvin kannustava ja kärsivällinen mun kanssa...en ymmärrä, miten hän minua jaksaa...vastaan hänelle niin harvoin....silloin, kun mulla on harva tilaisuus nähdä hänet, kun olen Suomessa, siirtelen silti tapaamisia..ja silti hän odottaa eikä valita mistään. Hän sanoo mua usein täydelliseksi..mun omasta mielestä hän ei voi olla yhtään enemmän väärässä..Oikeasti. Mä en ymmärrä. Joskus mä mietin, mitä tapahtuu, jos ennemmin tai myöhemmin hän väsyy mun pelleilyyn ja katoaa mun elämästä?

Vielä yksi juttu. Luin yhdessä 4 vuoden vanhassa viestissä purkaukseni yhtä jätkää kohtaan, jonka kanssa mulla oli seksiä ja joka myöhemmin yritti myös suostutella mun siskoa seksiin mun läsnäollessa (läpällä tai ei en tiedä, eikä kiinnosta. Mun mkielestä se on sopimatonta joka tapauksessa)- Kirjoitin, että mulla oli tuon päivän jälkeen hyvin nöyryytetty olo ja että se on ohi sen jätkän kanssa. No..hän kirjoitti jossakin vaiheessa (ehkä vuosia myöhemmin) mulle kontaktissa jotain..ehdotti kai taas sellaista tapaamista...heitin siihen läpällä, että "joo..juoksen jo hurjaa vauhtia luoksesi" tai jotain tämän tyylistä..Sen jälkeen tais mennä vielä parikin vuotta ja nyt hän kirjoitti taas. Ja luulee, että tulemme tapaamaan. Miksi vastaan hänelle? Miksi esitän aikovani tavata hänet? Tietäen, että hänellä on mielessä vain yksi ja ainut asia. Minun elämässä on ihminen, joka välittää minusta (mielestäni just se, että sen jälkeen, kun hän sai tietää mun monista ongelmista, hän ei häipynyt, vaan pysyi ja kannusti ja jopa tapasi perheeni silloin, kun he sitä tarvitsivat, vaikka hän itse ei ollut siinä vaiheessa kuullutkaan heistä paljon mitään multa, puhumattakaan siitä, että olisi tavannut heidät..niin mielestäni tämä puhuu jo sen puolesta, että hän välittää) ja jolla on vahvoja tunteita mua kohtaan (hänen omien sanojensa mukaan)...Miksi siis kaipaan vielä jotain tällaista pelleilyä elämääni? Ymmärtäisin, jos olisin joku teini..Mutta herran jestas olen jo 26 vuotias!!!

Se saa mut ajattelemaan, että kun ihminen ei tunne itseään eheäksi..kokonaiseksi..hän tulee aina turvautumaan tällaisiin "itseluottamusta" lisääviin tyyppeihin..eikö se ole juuri se, että tietää jonkun haluavan sinut (vaikka puhtaasti fyysisestikin) saa minut jatkamaan tätä?